Vähän kuin samaa asiaa ajava Vaakakapina on aloittanut kampanjan #kasvurauha, johon tämä teksti tulee liittymään. #kasvurauhan tarkoituksena on nostaa keskusteluun lapsen tarpeet ja haastaa erityisesti terveydenhoitoalan ammattilaiset miettimään, miten lasten painonhallintatyötä voisi tehdä paremmin.
Jos tämä kampanja olisi ollut olemassa silloin, kun itse olin lapsi ja jos vanhempani olisivat ottaneet osaa siihen ja soveltaneet noita neuvoja kasvatukseeni voisi tilanteeni nykyään olla aivan erilainen. Tarkoitukseni ei ole syyllistää vanhempiani tai sukulaisiani tai ketään muitakaan mitenkään, vaan haluan ykseinkertaisesti kertoa mitä jotkin asiat elämässäni ovat aiheuttaneet minulle. Siinä meni pitkään kyetä ymmärtämään joidenkin asioiden syy-seuraus-suhde.
Olen ollut ylipainoinen niin kauan kuin jaksan muistaa. Olen aina ollut muita isompi ja jo päiväkodissa mua kutsuttiin ensimmäisen kerran läskiksi ja lihavaksi. Tämä huomattava ylipaino joka mulla on ollut lapsesta asti yhdistettynä siihen että mulla on "pihtipolvet" ja nuorempana kävelin varpaillani niin on ollut varsin suuressa huomiossa erinäisten lääkärissä käyntien takia, joita oli useita kun olin nuorempi eli olen niin pitkään kuin jaksan muistaa saanut kuulla olevani runsaasti ylipainoinen erittäin monen ihmisen suusta.
Tiedän kyllä, että kaikki nämä "hoitotahot" ja sukulaiset joilta olen asiasta kuullut ovat tarkoittaneet vain hyvää tai ainakin ajatelleet mun parastani, koska eihän runsas ylipaino ole mikään hyvä asia, ei lapselle, saati aikuiselle, mutta valitettavasti niiden sanojen vaikutus on ollut aivan päinvastainen kuin mitä sillä on luultavasti haettu.
"Lapsella on oikeus nauttia elämästään juuri sellaisena kuin hän on."
Tämä on toteutunut osittain ja osittain taas ei nimenomaan noiden aikaisemmin mainitsemieni useiden huomautusten takia. Ei sitä tunne itseään kovin hyväksytyksi tai rakastetuksi, kun saa lähes joka suunnasta kuulla että on ylipainoinen, mutta toisaalta ympärilläni on myös aina kuitenkin ollut ihmisiä joiden seurassa olen saanut olla rauhassa oma itseni eivätkä he ole ikinä painostaneet mua painoni suhteen.
"Lapsen paino on aikuisten asia, ei lapsen."
Tämä on mennyt omalla kohdallani mielestäni aika pahasti mönkään. Tästä voin käyttää hyvänä esimerkkinä sitä, että mä jo ala-asteella itkin sängyssäni lohduttomasti sitä miten läski ja lihava olen. Ei mun mielestä ala-aste ikäisen pitäisi ajatella sellaista asiaa ollenkaan vaan nauttia elämästä, mutta ei, siinä vaiheessa mä olin jo ymmärtänyt sen ettei mun painoni tulisi laskemaan ikinä ainakaan sen toimesta mitä aikuiset sen eteen olisi tehneet, eikä se ikinä tosiaan laskenut. Olo oli siis varsin toivoton, koska siihen aikaan ei juuri itse voi vaikuttaa asioihin kuten mitä syö, eikä välttämättä osannut edes kontrolloida kunnolla miten paljon syö eli siihen olisi tarvinnut apua. Mä en ainakaan osannut kontrolloida omaa syömistäni yhtään, enkä osaa vieläkään kunnolla ja se johtuu luultavasti ihan siitä ettei sitä ole mulle kunnolla opetettu.
Kun nyt katselen vanhoja sairauskertomuksia joita mulla on tallessa on jotenkin surullista huomata että jo vuonna 2005 eli kun olin 7 - vuotias on ennustettu että painaisin n. 100 kg kun menen yläasteelle ja arvatkaa mitä? Niin tosiaan kävi. Oman muistin mukaan yläaste meni siinä 90-100 kg välissä, välillä yli 100 kg. Se vaihteli.
"Lapsen keho on aina hieno, eikä sitä pidä arvostella".
Yksi lause on jäänyt mun päähäni aika vahvasti. Eräs ihminen, en halua kertoa erikseen kuka, yritti pitää ilmeisesti eräänlaista stemppaus puhetta mulle painon pudotuksen suhteen yhden sukulaiseni kanssa ja tämä henkilö ilmeisesti yritti tarjota jonkinlaista vertaistukea, mutta lauseen loppu valitettavasti meni jotenkin näin "......Olen ollut itsekin lapsesta asti ylipainoinen, en kuitenkaan yhtä ylipainoinen kuin sinä.." ja tuo on ainoa mitä enää muistan koko keskustelusta. Tuli sellainen olo että mä olen jotenkin super mega lihava tai jotain muuta vastaavaa ja kun mun itsetunto oli silloin jo aika riekaleina, niin tämä vain repi sitä entisestään. Muistaakseni tähän aikaan olin ala-aste ikäinen.
"Ollaan esimerkkinä lapselle, suhtaudutaan arvostavasti omaan kehoomme."
Joko omasta kehosta tai kehonkuvasta ei koskaan puhuttu tai sitten mä kuulin aikuisten puhuvan siitä miten pitäisi laihduttaa kun on ylipainoa ja niin edes päin. Tosin yhden tähän liittyvän asian olen oppinut äidiltäni; "Niin pitkään kun minä itse omat läskini kannan niin kenelläkään ei pitäisi olla siihen mitään nokan koputtamista." ja tuo on sellainen asenne, minkä mä haluaisin itsekin joskus todella sisäistää, koska se on aivan totta. Se miten painava mä olen tai en ole ei pitäisi olla kenenkään muun ongelma, vaikka aina se on vaan tuntunut olevan ja edelleen tuntuu välillä olevan.
"Puhutaan kaikenlaisista kehoista positiivisesti."
Mä olen kuullut aika nuoresta asti, kun toisista lihavista ihmisistä on mun kuullen puhuttu tämän ihmisen selän takana paskaa ja kun oma keho on myös ylipainoinen niin väkisinkin on herännyt sellainen kysymys, että mitä musta ja mun painostani puhutaan mun selän takana?
"Terve ruokasuhde ei sisällä lapsen palkitsemista tai rankaisemista ruoalla."
Mä veikkaan että 99% aikuisista syyllistyy tähän, eikä osaa ajatella että siinä olisi mitään pahaa. Mäkin olen sortunut tekemään näin ollessani esim lapsenvahtina, pakko se on myöntää. Mä olen aika pahalaatuinen tunnesyöjä ja luultavasti sillä on joitain johteita tähän asiaan. Ruoka on auttava asia aina; kun olet tehnyt hyvin saat palkinnoksi ehkä jotain hyvää, kun olet surullinen tai kipeä tms saat jotain hyvää että piristyisit. Onko se mikään ihme että nämä tällaiset tavat ovat pinttyneet päähän? Yhdistettynä masennuksen kanssa, jossa mieliala on jatkuvasti aika pohjalla mä söin ihan vaan siihen pahaan olooni. Söin sellaisia ruokia mitä ei olisi saanut, söin jotain liikaa, söin, söin ja söin ja sitten sain kuulla kunniani siitä, eikä kukaan ikinä ymmärtänyt sitä etten mä sitä ilkeyttäni tehnyt.. Tosin ei voi olettaa toisten ymmärtävän jos ei kerro, mutta sellainenkin asia kuin ylensyönti ja ahmiminen tunteisiin on sellaisia asioita mitkä hävettää aivan suunnattomasti, eikä niistä ole niin helppo avata suutaan.
Kaiken kaikkiaan mitä mulle on siis jäänyt käteen?
Mä olen nyt 18 - vuotias, asun omillani ja vihaan omaa kehoani. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri ja joskus kun vaan katsoo itseään peilistä niin tekee mieli itkeä. Enää viha omaa kehoa kohtaan, omaa painoa kohtaan, ei ole niin paha kuin mitä se on ollut, mutta edelleen se on asia joka vaikuttaa mun elämään aika vahvasti, eikä tällä vihalle ole mitään muita syitä kuin kiusaaminen ja se miten mun paino on aina niin pitkään kuin jaksan muistaa nostettu jalustalle ja siitä ollaan puhuttu niin paljon, että se on ahdistavaa. Tietenkään myöskään yhteiskunta ei muutenkaan auta tätä asiaa, kun nykyihanteet menee jossain bikini fitnessissä etc, mutta enemmän kuin sosiaalisella medialla niin lapsen lähipiirillä on vaikutusta siihen millainen itsetunto lapselle kehittyy ja oppiiko lapsi rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
Mä en.
Mutta enemmän kuin haluan laihduttaa niin nykyään mä haluaisin oppia hyväksymään itseni ja pitämään itsestäni. Laihtumista mä yritän ajatella vain sillä että se edistäisi mun fyysistä terveyttä, enkä sillä että jos mä olisin laihempi mä olisin parempi ihminen, koska vaikka mun pää mulle niin hyvin usein väittää niin se on täysi vale.
Tähän loppuun haluan vielä oikaista yhden asian mihin olen törmännyt aika usein.
Se että ylipainoinen rakastaa itseään sellaisena kuin on ja että hyväksy itsensä sellaisena kuin on ei tarkoita sitä että ihannoisi ylipainoa tai muuta vastaavaa. Se vain tarkoittaa sitä, että oli ylipainoa tai ei, jokainen on silti saman arvoinen ja aivan yhtä kaunis ja mahtava ihminen ja jokaisen pitäisi ymmärtää se.
Ran.
