Joskus mäkin rukoilen¤

    

En mä ole koskaan uskonut Jumalaan, vaikka pienenä rukoilinkin iltaisin tai jos tuli vaikeaa. Enhän mä ymmärtänyt silloin uskonasioista tuon taivaallista. Rukoilu oli vain jotain minkä äiti oli opettanut ja siihen oli tottunut. Vanhetessa se vain aina vähän jäi ja kun ei ketään kiinnostanut rukoilinko mä vai en niin ei sen puuttuminen muakaan haitannut. Aloinkin joskus yläasteella vasta kunnolla miettiä itseäni ja uskontoa. Mitä uskonto mulle merkitsi ja olenko mä oikeasti se miksi mut on ristitty. Evankelis-luterilainen. 

"Minä lapsi pienoinen, 

aamuin illoin rukoilen,

pienet kädet yhteen liitän, 

taivaan isää aina kiitän."

Mun perhe on perus tapauskovainen suomalainen perhe. Kaikki perheenjäsenet kuuluu kirkkoon (samoin myös iskän perheen osalta) ja joulukirkossa on tullut käytyä usemamman kerran. Usko ei kuitenkaan ole koskaan ollut missään kummoisessa asemassa meidän perheessä, oikeastaan joskus tuntuu ettei sillä ole minkäänlaista asemaa, eikä siitä juuri puhuta. Äidiltänikin kun kysyin uskooko hän Jumalaan hän vastasi; "Enpä oikeastaan." Kertoo varmasti meidän perheestä aika paljon. 

Olen oikeastaan hyvin tyytyväinen että olen saanut peruskristillisen kasvatuksen, mutta joka on kuitenkin jäänyt kevyeksi. En ole näinollen täysin tietämätön uskonasioista ja rippikoulun käyneenä voin mennä naimisiin kirkossa tai olla kummi joskus (en oikein ymmärrä mikä niissä kirkkohäissä viehättää, mutta olisi ne aika kivat). Luultavasti ihmiset jotka eivät mua tunne luokittelevat mut samanlaiseksi perususkovaiseksi kuin suurin osa muista ihmisitä. 

Mä olen ateisti ja onnellinen saadessani olla. 

Kaiken mitä ylemmässä kuvassa on kirjoitettu allekirjoitan täysin. Siltikin mäkin rukoilen joskus, jos on paha hetki ja ei tunnu olevan muuta mahdollisuutta. Rukoilen, mutten Jumalaa, en Jeesusta, saati Buddhaa. Mä vain rukoilen. En tiedä ketä. En tiedä mitä. En koe sitä tarpeelliseksi tietää. Joskus jopa toivon ettei uskontoja olisi olemassa. 

On liian vaikeaa yrittää lähteä kuvaamaan kaikkia niitä tunteita mitä uskonto mussa herättää. Ensimmäisenä mieleen tulvii vain surua, pettymystä ja raivoa, vaikka mun mielestä uskossa pitäisi olla kyse rakkaudesta. Kuitenkin se on aina ollut niin, että uskonnon varjolla ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja tekemään melkein mitä tahansa. Mä en ymmärrä sitä. Jos joku sanoo, että hänen uskonsa velvoittaa tappamaan uskon hänen olevan väärässä. En usko että mikään uskonto velvoittaa tappamaan tai satuttamaan yhtään ketään, koska kun tutkii uskontoja voi huomata rauhan olevan loppujen lopuksi kaiken keskipiste. 

Rauha ja rakkaus.

xoxo Homopingviini

I hate spring!¤

Yleensä mun on hirveän vaikea kertoa mikä on mun lemppari tai inhokki vuodenaika. Kaikissa vuodenajoissa on jotain hyvää ja jotain huonoa. Kuitenkin olen huomannut että suosikkini on syksy ja sen jälkeen tiukasti hännillä tulee kesä. Inhokkina toimii kevät ja sen perässä roikkuu tiukasti talvi. 

Joku varmaan tietysti vetää heti sellaiset johtopäätökset, että tykkään syksykstä eniten siksi, koska mulla on syntymäpäivä syyskuussa, mutta sillä ei oikeastaan ole melkeinpä minkäänlaista merkitystä. Pidän syksystä eniten siksi, että silloin ei ole vielä jäätävän kylmä, muttei ärsyttävän kuumakaan. Päivät on juuri sopivan pituisia ja koulu alkaa (kyllä, mä olen yksi niistä jotka oikeasti aina odottaa koulun alkua). Siinä ne tärkeimmät. 

Inhokkina toimii taas kaikkien rakastama kevät (tai ainakin tuntuu että kaikki rakastaa sitä). Joo, on se kiva että päivät pitenee ja ei oo enää niin kylmä, blaa blaa blaa, mutta ei se riitä. Keväällä tuntuu aina, AINA, olevan liian kuuma, puit päällesi mitä tahansa, mutta koska on kevät et voi vähentää sitä vaatetusta, koska muuten tulee joko liian kylmä tai kipeäksi. Seuraavaksi sitten on loska, LOSKA, se ärsyttävä lumilällylöllömärkäpaska, mikä kastelee kengät, sekä sukat ja tekee teistä ihan helvetin rasittavat kävellä. 

En tiedä kuinka moni on kanssani samaa mieltä, mutta ei se mitään. Kesästä ja talvesta on vaikea sanoa mitään ihmeellistä, koska kaikki nyt tietää että kesä on paras koska LOMA ja talvi koska LUMI. Kuitenkaan kesäloma ja lumi ei ikinä tuo tullessaan mitään uutta tai ihmeellistä, toisin kuin syksy (joka on enemmän mulle vuodenalku kuin tammikuu), niin ehkä siksi kumpikaan niistä ei oo mun suosikkeja. Talvella on myös niin helvetin kylmä, koska Suomi, niin.. Niin.. Eiköhän se kerro jo tatpeeksi...

Anteeksi kaikille sekavasta postauksesta, mutta koska on flunssakausi (taas yksi syy vihata talvea) on flunssa päässyt sekoittamaan myös mun aivoni. Koettakaa kestää.

xoxo Homopingviini

Kaikki muuttui huonommaks kun sain daignoosin F32¤

Alkusanoiksi, lupasin pitää tämän blogin masennusvapaana, mutta tarkoitin sillä vain sitä ettei masennuksen täyteisiä postauksia tule tai en kirjoita mitään masennuksen vallassa, koska se ei olisi kenestäkään kivaa. Kuitenkin haluan nyt kertoa vähän teille omista kokemuksistani ja mielipiteistä masennukseen liittyen eli älkää lukeko jos tuntuu teistä pahalta. Kiitos~

Kaikki muuttui huonommaks kun sain daignoosin F32

Hyvin moni ihminen oli varmasti aika puulla päähän lyöty, kun heille kerrottiin tai kerroin heille masennuksestani. Monet ovat sanoneet ettei ole sitä ollenkaan arvannut, tajunnut tai edes aavistanut. Ihmetystä on paljon. Varmaan sanomattomana myös paljon epäluulojakin. 

Suurinosa ihmisistä tuntee mut sosiaalisena, puheliaana ja yleisesti aina hyväntuulisena ihmisenä. Sellainenhan olen perusluonteeltani ja se on mulle luonnollista. Kuitenkin olen kärsinyt itsetuhoisuudesta ja keskivaikeasta masennuksesta (F32.1) jo melkein kaksi vuotta. 

Miten tämä on mahdollista? 

Kaikilla ihmisillä on joskus vaikeaa ja teini-ikäisenä kun hormoonit jylläävät tms se on luonnollista ja normaalia, täysin odotettavissa. Missä menee siis ero täysin normaalin "teini-angstin" ja oikean mielenterveysongelman välillä? En tiedä, mutta itse kokisin sen niin, että teiniangsti on ailahtelevaa, joskus täysin käsittämätöntä ja ennen kaikkea näkyvää, mutta ei pysäyttävää. Teini toipuu nopeasti ja jaksaa jatkaa elämäänsä, riehumista, kapinointia sun muuta vastaavaa. Masennuksen iskiessä taas se lamauttaa, eristää ja tekee ihmisestä, jopa teinistä apaattisen. Yleensä sitä koetetaan piilottaa, koska ei haluta herättää huomiota ja huolta muissa. Koetaan myös häpeää omasta tilasta ja pelkoa muiden suhtautumisesta. Näin tapahtui myös mulle.

Salasin pahaa oloani varmaan puoli vuotta, ennen kuin uskaltauduin hakemaan apua. Pelkäsin ettei kukaan usko mua, koska perusluonteeni on aivan päinvastainen. Koin myös suurta häpeää, tunsin itseni vain säälittäväksi huomiohuoraksi, koska mullahan on/oli elämässä kaikki suurinpiirtein hyvin. Toiset kärsii sodista ja nälänhädästä. Ei mulla ole oikeutta tuntea näin. 

Onneksi kuitenkin sain apua ennen kuin asiat olisivat pahentuneet. Aloitin terapian, vähän sen jälkeen kerroin vanhemmilleni, sain lääkityksen. Haluan uskoa, että vaikka olen edelleen masentunut ja olen joutunut kokemaan paljon (lääkkeiden vaihtelua, osastohoitoa) niin tämä kaikki silti auttaa. En ole parantunut, mutten ainakaan ole kuollut ja joskus näen jopa valoa elämässä. Jaksan vastustaa itsetuhoisuutta useimmiten ja välillä saan hetkiä nauttia elämästä ja tuntea itseni vapaaksi tästä paskasta.

Kun siis puhun sulle hymy huulillani ja pilkettä silmäkulmassa se ei tarkoita että olisin oikeasti onnellinen. Jos katsot mua tarkkaan saatat nähdä pieniä merkkejä todellisuudesta ja masennuksen runnomasta minästäni, mutta älä anna sen haitata sua. Se että olen siinä edessäsi, elossa ja puhumussa, kertoo taistelusta ja halusta elää. Etten ole tämän paskasairauden nujertama, vaikka sen orja vielä olenkin. 

xoxo Homopingviini