Liebster Awards

Sain Liebster Awards - haasteen Julialta, suuret kiitokset c:

"Liebster Awardin idea on uusien ja tuoreiden blogien löytäminen ja se, että pienemmätkin blogit saisivat näkyvyyttä. Liebster Award annetaan bloggaajalta bloggaajalle."

Säännöt:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysyykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimetyille.

1. Lempibändi/artisti?
Näistä olenkin jo puhunut yhdessä aikaisemmassa postauksessani eli ei ole vain yhtä, mutta jos nyt rajataan vaikka kolmeen suosikkiin niin the GazettE, Nickelback ja MEJIBRAY.

2. Jos voisit matkustaa mihin tahansa, minne lähtisit ja miksi?
Japaniin. Plane and simple. Se on mun unelma.

3. Harrastuksesi?
Ei mulla sellaisia ole :D okei onpas, piirtäminen, kitaran/basson soitto, uiminen, kirjoittaminen. Ei mitään ihmeellistä.

4. Lempiruoka?
Ei ole sellaista. Ihan oikeasti.

5.Luotatko helposti ihmisiin?
En ole varma. Olen avoin persoona ja kerron hyvin herkästi aika henkilökohtaisiakin asioita puolitutuille, eikä siinä ole mulle mitään tekemistä sen kanssa luotanko niihin vai en. Olen vain sen luontoinen, ettei mua juurikaan kiinnosta, vaikka joku muukin saisi joitain asioita musta selville.

6. Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?
Tästä aineesta on jopa postaus, eli käyppä tuosta lukemassa. 

7. Missä haluaisit olla juuri nyt? Miksi? 
Mä olen aika tyytyväinen just tässä näin, ehkä tuolla rakkaan vieressä huoneen toisella puolella olis kuitenkin parasta.

8. Mitä toivot tulevaisuudeltasi?
 Ettei seuraavan opiskelupaikan hakeminen lukion jälkeen tule olemaan liian hankalaa.

9. Onko sinulla haaveammattia?
Ne aina vähän tulee ja menee, mutta joku sosiaalialanhomma tai sitten leipuri/kondiittori. 

10. Onko sinulla lemmikkejä? Jos on, niin mitä?
Ei ne virallisesti mun ole, mutta meidän perheellä on koira ja hamsteri. *klik* 

11. Onko sinulla sisaruksia?
Onhan mulla, kolme oikeastaan. Iskän uudesta avioliitosta kaksi ihanaa pikkusiskopuolta ja äidin uudesta suhteesta yksi ihana pikkuvelipuoli.


Nyt vastattuani kysymyksiin tässä tulevat seuraavat haastetut (anteeksi en haasta yhtätoista); 
Epputhefabulous
Kuutti
MuNu
Iines
Kaizu

Ja 11 kysymystä tulee tässä;

1. Lempiviikonpäivä, miksi?
2. Mikä on parasta tekemistä lomalla?
3. Minkä aistin menetys olisi sinulle pahin mahdollinen?
4. Mitä aistia ilman pystyisit elämään?
5. Lempijuoma?
6. Minkä kännykän omistat?
7. Mitä biisiä kuuntelit viimeksi?
8. Mikä lautapeli on suosikkisi?
9. Kadutko helposti asioita?
10. Mikä on paras näkemäsi elokuva?
11. Lempihedelmä? 

 Toivottavasti kaikki vastaavat haasteeseen cx

xoxo Homopingviini

When we stand together

Hyvää sunnuntai-iltaa kaikille!

Tälle postaukselle mä valitsin mahtavan aiheen, nimittäin mun ihanaiset ystäväni! Tein vanhassa blogissani jonkin sorttisen ystäväpostauksen, mutta se oli täysi floppi, eikä siitä puhuta sen enempää, joten valmiina kakkosyritykselle!

Kun olin pieni mulla ei ollut paljoa todellisia ystäviä, jos ollenkaan ja  oikeastaan aina yläasteen loppupuolelle niitä oli hyvin vähäisesti. Kuitenkin nyt lukiossa olen saanut ympärilleni ihanan joukon ihmisiä, joita voin ylpeänä kutsua ystävikseni. Tietysti mukana on myös kauempana asuvia ystäviä, joita ei tule nähtyä niin usein, eivätkä he kuulu tähän ns. "porukkaan", muttei se tee heistä yhtään sen vähemmän tärkeitä mulle.

En voi sille mitään, mutta aina ajatellessani tätä meidän porukkaa tulee mieleen töppölelut (misfit toys). Me ollaan meidän koulun oudot ja vähän ehkä pohjasakkaakin ja vaikka mukaan mahtuu myös pari jokapaikanhöylää ei suurimmalla osalla ole meidän koulussa muita kuin me.

Tämä "ominaisuus" tekee kuitenkin meidän porukasta vahvan ja ainutlaatuisen. Jokainen on erilainen ja kaikki hyväksytään mukaan vioistaan ja puutteistaan huolimatta. Jos käytetään stereotypisiakäsitteitä niin mukaan mahtuu nörttiä, rokkaria, laihaa, diivaa, otakua, tomboyta, lihavaa,  ja muita mukavuuksia. Ei ole sellaista johtaja-tyyppiä jonka mukana muut kulkisivat vaan kaikki ovat tasavertaisia, suuria persoonia. Sanoisin että tämän takia ei myöskään kiistoilta tai riidoilta väistytä.  Koskaan ei näiden kavereiden kanssa ole tylsiä hetkiä ja suurimmalta osasta ajasta voisin kuvitella että ihmiset jotka kävelee ohi pitää meitä hulluina .D

Meidän porukasta kaikista läheisimmät mun kanssa varmaan on (kun Zetaa ei lasketa) rakas Inka ja Epputhefabulous. En mielellään lokeroisi ihmisiä tai pistäisi niitä paremmuusjärjestykseen, mutta esimerkiksi Inkasta tekee erikoisen meidän ystävyyssuhteen pituus (varmaan 8 vuotta O______o Daaaamn girl!).

 Etten mä nyt kuitenkaan takerru pelkästään tähän lähdetään suuntaamaan eteen päin.

 Toisen puolen mun ystävistä rakentaa ne, jotka ei asu ihan lähettyvillä ja joita näkee vain harvoin. Osa on tullut tutuiksi netin kautta, osa taasen osastoreissuiltani ja kuka mitenkin. On varmaan monia mielipiteitä siitä onko internetystävät oikeita ystäviä, mutta screw them.

Mä olen tavannut erään mun parhaista ystävistäni netin kautta ja nähnyt sen livenä vain kerran, muttei se muuta mitään. Mä olen tuntenut Ookan jo varmaan viisi vuotta ja se on yksi niistä ihmisistä jotka tuntee mut parhaiten tässä maailmassa. Totta kai internetsuhteet on erilaisia kuin livesuhteet ja niille täytyy omistautua aivan eri tavalla (ainakin alussa) jos haluat suhteen säilyvät, mutta kaikki on sen arvoista.

Kourallisen ystäviä olen taas saanut osastoreissuiltani ja haluan korjata virheajatuksenne ettei mun tarvitsisi enää ikinä kuulla siitä miten mun ystävät olisivat mulle huonoa seuraa, vain koska heillä on mtongelmia.

Totuus on nimittäin se ettei tmongelmat tee niistä ihmisistä yhtään sen huonompia ystäviä kuin muutkaan. Useimmiten yhteisymmärrys on jopa parempi mulla ja mun osastolta saaneilla kavereilla kuin normaaleilla. Ehkä sen takia meidän on myös helpompi ollut alusta asti luottaa toisiimme.

Älkää siis ikinä leimatko ihmisiä sen perusteella onko heillä mtongelmia vai ei.

Haluan nostaa esille hyvän esimerkin. Rakas ystäväni Iisa, tutustuin siihen ensimmäisellä osastojaksolla yli vuosi sitten. Se kävi aivan järkyttävän nopeasti, mutta jo parin ensimmäisen juttelu kerran jälkeen meidän välille oli syntynyt sellainen tietynlainen yhteys. Se oli jotain aivan uskomatonta, eikä mun mielessä käynyt missään vaiheessa, vaikka sain tietää paljon tämän ongelmista ja sairauksista, että lopettaisin ystävyyssuhteemme. Oikeat ystävät eivät nimittäin hylkää, vaikka toisella olisi kuinka vaikeaa tahansa.

Harmittaa etten jaksa kertoa jokaisesta ystävästäni jotain, enkä saanut tähän postaukseen mitenkään sisällytettyä edes paria ihmistä, joista olisin halunnut puhua. Kuitenkin olen tyytyväinen ja toivon, että mahdollisimman moni ystäväni tulisi lukemaan tämän postauksen, koska vaikkei heitä tässä nimeltä mainittaisikaan ei se tee heistä yhtään sen vähemmän rakkaita mulle.

Kaikille ystävilleni;

Mä rakastan teitä kaikkia aivan älyttömästi ja toivon että meidän ystävyys jatkuu aina vanhuuteen asti <3 Älkää koskaan epäröikö jos haluatte tulla juttelemaan, mulla on aina aikaa mun ystäville. Tietäkää myös, että vaikkei me aina juteltaisikaan niin älyttömästi ootte mun mielessä silti.

xoxo Homopingviini

PS.

Niin erilaiset yhdessä ollaan, mut mun elämässä riittää kun oot tässä.

 Katsoo kai toiset ristiin ja nollaan,

 se ei haittaa yhtään tuli sulattaa jään niin erilaiset yhdessä ollaan.

 

Pills, Pills, Pills

Iltaa kaikille c.

Onneksi on kesäloma, eikä mulla ole kiire pois koneelta, joten ei haittaa, vaikka aloitankin tämän postauksen teon vasta kellon tullessa joidenkin minuuttien päästä 21.20. Heh heh. Onhan mulla huomiselle paljon tekemistä; terapia, autokoululla teoriatunnit ja semmosta, mutta luultavasti näin puoli neljän aikaan iltapäivällä heränneenä tulen valvomaan vielä jonkin aikaa .D

Tänään puhun siis masennuslääkkeistä ja vähän omista lääkkeistäni yleensäkin. Kun olin lapsi ei mun onneksi tarvinnut syödä mitään kovinkaan ihmeellisiä lääkkeitä, koska en sairastellut mitenkään normaalia enempää. Ainoa mikä on ollut riesanani sieltä asti on erilaiset rasvat; normaalit perusrasvat ja erilaiset lääkerasvat (vai miksi niitä kutsutaan?) Oli mulla joskus kyllä sellaisia sinisiä, pieniä pilleireitä, mitkä auttoivat ehkäisemään kutinaa, mutta ne kuuluu samaan kategoriaan noiden rasvojen kanssa; atoppinen ihottuma. Lapsena koko kehoni kukki (erityisesti talvella), kuten ruusupuska ja äiti sai rasvata koko kehoni aina iltaisin päästä varpaisiin. Nykyään ei tilanne onneksi ole niin paha ja välillä on aikoja jolloin kokonaiseen puoleen vuoteen ei välttämättä ole ihottumaa missään. 

Varsinaisten lääkkeiten kirjo elämässäni alkoi kasvaa masennukseni myötä. Ensin halusin olla ilman masennuslääkettä, vaikka mulle tarjottiinkin mahdollisuutta sellaista saada kokeiluun. Valitettavasti mulla ei ole koskaan ollut mikään kovin hyvä kuva masennuslääkkeistä, joten halusin mieluummin kokeilla pärjäisinkö ilman. Koulunkäynnin alettua kuitenkin vaikeutua masennuksen takia päätin antaa periksi ja suostua kokeilemaan lääkitystä. 

"Cipralexia ei normaalisti pitäisi käyttää lapsilla ja alle 18-vuotiailla nuorilla. //

Venlafaxin Orion depotkapseleita ei tavallisesti pidä käyttää lapsilla, eikä alle 18-vuotiailla nuorilla. //

Voxraa ei suositella käytettäväksi alle 18-vuotiaiden hoitoon."

Tavallaan kadun sitä ja tavallaan en. Olen näiden kahden vuoden aikana syönyt kolmea eri masennuslääkettä ja vasta hetki sitten päätettiin lääkkeen vaihdosta (joka on tällä hetkellä menossa). En myöskään voi sille mitään, että alkaa epäilyttää millaisia myrkkyjä sitä vetää, kun pakkausselosteessa lukee ettei suositella alle 18-vuotiaille puhumattakaan siitä kauheasta mahdollisten haittavaikutusten listasta. Eräs lääke jota mulle kokeiltiin ahdistukseen aiheutti mulle niin pahoja ahdistuskohtauksia, että mulle tuli paha olo fyysisesti eli teki täysin päinvastoin mitä piti.

Yhden asian hyväksymiseen meni kuitenkin oma aikansa; Se ei tee musta pahaa, tai huonoa ihmistä, vaikka syönkin masennuslääkkeitä. Se ei tee musta heikkoa. 

Ensimmäinen lääkkeeni oli Seronil. En muista kuinka paljon sitä söin, kun en silloin jotenkaan osannut kiinnittää niihin annoskokoihin huomiota sillein (mikä tuntuu nykyään helvetin typerältä). Valitettavasti Seronil ei tuonut toivottua vaikutusta, joten jouduttuani/päästyäni osastolle ensimmäisen kerran siellä lääkäri päätti vaihtaa lääkkeeni Cipralexiin. Muistan ihmetelleeni miksi lääkeannostani alettiin pienentämään, koska kukaan ei ollut vaivaantunut kertomaan mulle että lääkettä alettiin vaihtamaan. Kuitenkin Cipralex ei myöskään tuottanut oikein minkäänlaisia tuloksia, joten sen jälkeen päädyttiin Venlafaxin Orion nimiseen lääkkeeseen. Venlafaxinia taisin syödä lääkkeistäni kaikista pisimpään ja suurin annostus taisi olla sen 300 mg. Olin itse suhteellisen tyytyväinen tähän lääkkeeseen, koska se piti mielialani suhteellisen tasaisena ja "normaalina", mutta koska normaali tarkoittaa mulle että bdi on ainakin 35/36 ei se oikein vakuuttanut terapeuttiani saati lääkäriäni/psykiatriani. Nyt ollaan siis aloitettu Venlafaxiniin lasku ja Voxran lisäys sen tilalle. Toivon todella etten tule saamaan vieroitusoireita, koska sekin on mahdollista, vaikka Venlat lasketaankin hitaasti nollille.

Olen kamalan väsynyt tähän lääkkeiden kanssa rumplaamiseen, mutta valitettavasti en vain osaa sanoa ei, kun ehdotetaan uuden lääkkeen kokeilua. Olen valitettavasti ikuinen optimisti (ainakin tässä asiassa.. ehkä myös aikuisten tahdon uhmaaminen pelottaa) ja aina valmis kokeilemaan jotakin uutta. 

Kuitenkin mielipiteeni on varsin karu; Jos masennuslääkkeistä olisi oikeasti jotain hyötyä, niin masentuneiden määrä vähenisi, eikä lisääntyisi. En siltikään kiellä sitä, että niistä voi olla hyötyä joillekin ihmisille. Toivoisin vaan että olisi enemmällekin osalle ihmisistä. 

Muita lääkkeitäni tällä hetkellä on sitten Ketipinor ja Thyroxin. 

Aluksi Ketipinor määrättiin nukkumiseen ja mahdollisesti ahdistukseen, mutta koska se toimii ahdistukseen yhtä hyvin kuin junanvessa se kohta otettiin pian pois perusteista. Kuitenkin olen tyytyväinen Ketipinoriin, koska elämä ilman sitä on varsinaista helvettiä (ainakin kouluaikoina, näin lomalla ei ole niin väliä vaikka nukkuisinkin miten sattuu). 

Thyroxin taas on kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka bongattiin viimeisimmällä osastoreissullani (sen takia myöskään lääkitystäni ei alettu silloin vaihtaa, koska haluttiin ensin saada kilpirauhasarvot normalisoitumaan). Nykyään arvoni ovat kyllä jo viitealueella, mutta ainakaan vielä toistaiseksi lääkettä ei ole lähdetty laskemaan vaan se pidetään ylläpitolääkkeenä. Luulisin kuitenkin että jossain vaiheessa lähdetään kokeilemaan lähtevätkö arvoni laskuun ilman lääkettä vai ei. 

Mutta siis...

Jos totta puhutaan en usko että ihmiset, joiden ei tarvitse syödä minkäänlaisia lääkkeitä tajuavat miten onnekkaita he oikeasti ovatkaan. Heidän kehonsa on puhdas ja mielensä kirkas. Ei täynnä mitään ylimääräisiä mömmöjä. Neuvoisin siis kaikille, että vältelkää lääkkeitä viimeiseen asti. Älkää syökö mitään lääkkeitä ellei se ole aivan välttämätöntä. Elämä on paljon parempaa ilman lääkkeitä (ellei kyse ole sitten jostain elintärkeistä mitä ilman ette pärjäisi vaan kuolisitte siihen paikkaan tms). 

xoxo Homopingviini

Cold-Coloured Reality

Kaikkihan on varmaan huomanneet tuolla "Lehtiset" osiossa olevan "Toinen blogi !!TW!!" linkin? Hyvä. Mä oon joskus sivussa tainnut puhua teille tästä kyseisestä toisesta blogista, mutten ole sillei jaksanut oikein valottaa miksi se on ja mikä se on. 

Ennen vanhaan mulla ei ollut kuin yksi blogi, joka sisälsi kaikkea mahdollista. Kuitenkin mä huomasin nopeasti miten se täyttyi melkeinpä 80% masennuspaskasta mun pääni sisällä, joten päätin luoda itselleni toisen blogin, jonka pyhittäisin vain matkalleni masennuksen kanssa ja jonne voisin "angstata" aivan niin paljon kuin haluan. Oli aika jolloin se olikin ainoa olemassa olevani blogini, koska erään sen aikaisen blogini tekstin takia tulin koulussa kiusatuksi ja poistin sen aikaisen pääblogini. 

Tällä hetkellä tämä "masennusblogi" kantaa siis nimeä Cold-Coloured Reality ja kirjoittelen sinne valitettavasti useammin kuin tänne. Kuitenkin sen ollessa mulle vähän kuin päiväkirja niin saanen anteeksi? Olen toisaalta todella iloinen ettei blogilla ole paljoa lukiota, koska sillä tavalla se on paljon yksityisemmän oloinen, mutta toisaalta taas on ihana tietää että on edes hieman ihmisiä, jotka todella tietävät mitä koen ja miltä musta oikeasti tuntuu. 

Siitä huolimatta vaikka tuo blogi on mulle todella tärkeä ja rakas niin koen että tämä blogi on enemmänkin se pääblogi, jonka aijon pitää hengissä vielä monen monta vuotta ja vielä masennuksenikin jälkeen. Tämä blogi nimittäin kuvaa enemmänkin sitä todellista mua, eikä sitä masennusminää, vaikka se onkin tällä hetkellä melkeinpä sama asia. En kuitenkaan halua, että mun oikea luonne ja todelliset tunteet jäävät masennuksen siivittämien varjoon ja siksipä myös tämän hetkinen "Everything From the Inside" onkin loistava nimi tälle blogille. Kerroin avoimesti kaikista asioista. 

Mutta siis ehkä sen takia halusin kirjoittaa teille vähän tuosta toisesta blogista, koska onhan sekin osa mua. En nyt tässä pakota ketään menemään sitä seuraamaan tai lukemaan aktiivisesti, koska ymmärrän että se voi olla aika triggeröivää tekstiä joillekkin, mutta jos jossain vaiheessa sattuisi vaikka käymään niin ettei musta kuuluisi pitkään aikaan mitään niin kannattaa aina käydä katsomassa onko mitään tapahtunut toisen blogin puolella. Sieltä saattaa nimittäin löytyä vastauksia mahdolliseen hiljaiselooni. Toivottavasti niin ei kuitenkaan tapahdu ainakaan vielä pitkään aikaan. 

"Until you have seen me laught my ass off you haven't seen the real me."

-me-

xoxo Homopingviini