Something to be proud of

Tajusin tänään jotain.

Kuluneen vuoden aikana olen laihtunut ja vieläpä aika paljon. N. 20 kg jos totta puhutaan. Olen silti edelleen lähes 40 kg ylipainoinen BMI.n mukaan ja vaa'an näyttämä numero on edelleen kolminumeroinen. Kuitenkin tämä 20 kg mitä olen laihtunut on muuttanut elämääni parempaan suuntaan aika paljonkin.

Vuosi sitten meinasin purskahtaa itkuun joka kerta kun näin oman painoni, ahdistuin huomattavasti, kun tuli kyse vaatteiden ostamisesta ja vihasin itseäni varmaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Miksi ylipäätään painoni alkoi nousta muutama vuosi sitten? Syyt ovat yksinkertaiset; lääkkeet, epäterveelliset elämäntavat ja tunnesyöminen.

Miksi painoni alkoi vuosi sitten hitaasti pudota? Pääsin eroon lihottavasta lääkkeestä, yritin myös aina välillä panostaakin siihen että painoni tippuisi ja jostain syystä (en oikein itsekään ymmärrä miksi) en kykene syömään enää läheskään niin paljoa mitä ennen (en ole vieläkään oikein sisäistänyt asiaa, minkä takia päädyn usein vahingossa syömään liikaa ja sitten tulee paha olo). Muitakin syitä varmaan on, mutta tällä hetkellä ei tule mieleen yhtään.

En ole aikaisemmin ajatellut kokonaisuutta näin syvästi vaan olen edelleen meinannut soimata itseäni vain siitä miten lihava silti olen aivan kuin niillä kiloilla mitä on nyt jo lähtenyt ei olisi väliä. Todellisuudessa nyt eläminen omissa nahoissani ei ole lähellekään niin vaikeaa kuin ennen.

Voin sanoa ihan rehellisesti, että olen edes vähän ylpeä itsestäni. Vuosi sitten olo oli aika toivoton, etten ehkä enää koskaan painaisi alle 100 kg, mutta nyt alan uskoa taas että se on mahdollista. Seuraava tavoite onkin päästä siihen, mutten ota asiasta mitään paineita tai aseta aikarajoja. Hiljaa hyvä tulee ja sen vuosi on kyllä todistanut.

Päätin myös, että en tuijota BMI.tä hulluna vaan etsin rauhassa kehoni luonnollista painoa. Mua ei enää haittaa se ajatus etten ehkä koskaan olisi ns. normaalissa painossa vaan nyt tähtään siihen että kunhan itsellä olisi hyvä olla.

Mä vaan haluan että kun katson peiliin tulevaisuudessa mä oikeasti pidän siitä mitä näen lähes joka kerta. Nykyään se on vielä että vain silloin tällöin joskus harvoin, mutta on sekin parempi kuin ei ikinä.

Loppuun muutama kappale joita on tullut tässä kuunneltua aika paljon.

Melanie Martinez - Play Date

Ariana Grande ft. Nicki Minaj - Side to Side

Kanye West - Stronger

Happoradio - Ahmat tulevat

Happoradio - Itä-Suomessa tuulee

-Homopingviini-

Is it true that pain is beauty?

Lupasin laittaa viime postauksessa kuvia asunnostani seuraavalla viikolla, mutta siitä on nyt vierähtänyt taas pikku hetki. Anteeksi kamalasti. Mulla ei ole vieläkään laittaa kuvia, koska en ole ikinä siivottuani muistanut ottaa niitä, mutta ehkä mä ennen joulua saan niitä tänne. Mulla on kuitenkin eräs asia mistä haluan puhua.

~~~~

Ajattelin ensi alkuun, etten kirjoittaisi tästä aiheesta tänne, mutta sitten toisaalta taas.. Miksi en? Haluan puhua omista tunteistani ja kokemuksistani rehellisesti, häpeämättä mitään.

Vuoden 2014 osastojaksoista lähtien on mukanani kulkenut diagnoosi F32.1 eli keskivaikea masennustila ilman somaattista oireyhtymää. Olin kerennyt jo tottua siihen ja hyväksyä sen osaksi omaa elämääni, joten kun kävin eilen omakannassa lukemassa mitä psykiatri, jonka luona kävin viime perjantaina, oli musta sinne kirjoittanut hämmennyin aika paljon.

Uusi diagnoosi.
F34.1 pitkäaikainen masennus.

Sana 'pitkäaikainen' kuulostaa omaan korvaan kamalan pahalta ja kun luin vähän yleistä tietoa (diagnostiset kriteerit) niin olo ei juuri helpottanut.

Sivulla http://www.ahjos.net/luokitus/F30.htm on otteita ICD-10 tautiluokituskirjasta ja siellä lukee näin:

F34 Pitkäaikaiset mielialahäiriöt

Jatkuvia ja tavallisesti vaihtelevia mielialahäiriöitä, joiden useimmat yksittäiset jaksot eivät ole niin vaikeita, että niitä voisi kuvata lieviksi manioiksi tai lieviksi masennusjaksoiksi. Koska ne kestävät vuosia ja joskus lähes suurimman osan henkilön aikuisikää, ne aiheuttavat huomattavaa kärsimystä ja vajaakykyisyyttä. Joissakin tapauksissa jatkuvan mielialahäiriön ohelle voi ilmaantua toistuvia tai yksittäisiä mania- tai masennusjaksoja.

 F34.1 Pitkäaikainen masennus (dystymia)

Pitkäaikainen, ainakin useita vuosia kestävä alakuloisuus, joka ei ole riittävän vaikea tai jonka yksittäiset jaksot eivät ole riittävän pitkäkestoisia, jotta voitaisiin asettaa vaikean, keskivaikean tai lievän toistuvan masennusjakson diagnoosi (F33).

• Depressiivinen neuroosi
• Depressiivinen persoonallisuus
• Neuroottinen depressio
• Pitkäaikainen ahdistus- ja masennustila

Ei ole varmaan mikään ihme, että silmille hyppäsi aika pahasti kaksi asiaa; ei ole riittävän vaikea ja depressiivinen persoonallisuus.

Kun käy ilmi, että joku ei ole riittävästi jotain tulee heti jotenkin epäonnistumisen tunne:

Olenko epäonnistunut masentuneena? Enkö ole tarpeeksi masentunut? Eikö mulla ole tarpeeksi vaikea olla? Olenko jotenkin huonompi tai vähempi arvoinen kuin muut joiden masennus on pahempi?

 Sisällä kupli epävarmuus ja häpeä.

Tässä kohtaa täytyi vain lakata ajattelemasta tunteilla ja yrittää sen sijaan järjellä, koska joka ikinen täysijärkinenhän ymmärtää ettei noissa ajatuksissa ole mitään perää.

Meillä ihmisillä tuntuu aina olevan paha tapa vertailla itseämme toisiin kaikissa asioissa, olla kateellisia sellaisista asioista missä ei ole edes mitään kadehdittavaa. Niin meinasi käydä taas kerran, mutta sitten muutama ihminen muistutti mua tosi asioista:

• ei ikinä kannata verrata itseään muihin
• kärsimys ei ole saavutus
• ICD-10 ei tunne muita pitkäaikaisen masennuksen muotoja kuin dystymia 
• sinun kipusi on sinulle totta, eikä yhtään huompaa kipua kuin kenenkään toisen kipu

Joten ei, en ole epäonnistunut yhtään missään, eikä ole olemassa sellaista asiaa kuin 'tarpeeksi masentunut'. Mun masennukseni ei ole yhtään vähempi arvoisempi tai vähemmän totta kuin kenenkään muun. Yleisessä kuvauksessa pitkäaikaisista mielialahäiriöistä myös kuvataan, että ne aiheuttavat huomattavaa kärsimystä ja vajaakykyisyyttä ja näin kyllä on.

Depressiivinen persoonallisuus taas tuntui aivan leimalta otsaan, etten koskaan pääse tästä eroon, koska persoonani nyt sattuu olemaan syöpynyt tällaiseksi. Olen aina ajatellut että pärjäisin kyllä tämän olon kanssa koko loppuelämäni, mutta silti hetkellisesti tuntui niin ankealta ajatella että se oikeasti tulisi olemaan totta, enkä enää koskaan voisi olla terve.

Tässä kohtaa kuitenkin oli taas aika herätä todellisuuteen.

Pitkäaikainen masennus ei ole parantumaton sairaus ja depressiivinen persoonallisuus on vain kuvaus, eikä oikea persoonallisuushäiriö eli voin aivan hyvin vielä joskus saada pyyhittyä tämän diagnoosin pois.

Täytyy vain jaksaa olla vahva ja liikkua eteen päin myös vaikeina aikoina.

Se että ylipäätään on diagnoosi jostain sairaudesta ei pitäisi olla häpeää aiheuttava asia missään muodossa, koska se on asia joka ei ole kenenkään oma vika millään muotoa. Ei ketään voi syyttää siitä jos tämä sairastuu vaikka syöpään niin ihan samalla tavalla ketään ei voi syyttää siitä, että tämä sairastuu masennukseen tai kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön tai mihin tahansa muuhunkaan mielenterveydenhäiriöön. Ei siis myöskään mulla itselläni ole mitään syytä tuntea itseäni huonoksi kyseisen diagnoosin takia. Se nyt sattuu olemaan ja näillä mennään.

Haluaisin tähän loppuun listata joitain kappaileita, joita olen kuunnellut tässä lähiaikoina aika paljon. Jokainen voi itse päättää onko niillä mitään tekemistä tämän postauksen kanssa vai ei.

Alan Walker - Sing me to sleep

Melanie Martinez - Mrs. Potato Head

Melanie Martinez - Pacify Her

Walking on Cars - Speeding Cars

Kristiina Brask - Häpeätkö nyt?

 

-Homopingviini-

Oma kämppä?!

Keltainen luhtitalo.

1 huone, keittiö, kylppäri ja vaatehuone. 

36 neliötä.

Mun oma asunto. 

Kun vielä itse koulunvaihtokin tuntuu epätodelliselta niin nyt on vielä muuttokin saatu käyntiin, mikä tekee kaikesta vielä enemmän epätodellisen tuntuista. Maanantaina (eilen) oli kuitenkin vuokrasopparin kirjoitus ja sain avaimet käteen ja jo heti samana päivänä käytiin viemässä keittiön kamat (astiastot yms). 

Pääsen perjantaina luultavasti ensimmäistä kertaa yöksi kämpälle ja siitä se itsenäisesti asuminen sitten lähtee. Jännittävää, mutta myös erittäin pelottavaa.

Laitan kuvia kunhan olen saanut kaikki kamat paikoilleen eli viimeistään ensi viikolla.

- Homopingviini - 

Uusi sivu elämässä

Hei

 

Koulu alkoi keskiviikkona 10.8. Lukion kolmas, muttei viimeinen vuosi. En ole varma olenko sanonut tästä täällä blogin puolella, mutta toisin kuin muut ikäiseni, tarkoitukseni on käydä lukio vähän hitaammin oman jaksamisen takia ja valmistua vasta keväällä 2018.

No kuitenkin.. Pyöräilin koulun alueelle, mäkeä alas ja katselin edessä näkyvää rakennusta. Olen tehnyt niin miljoona kertaa aikaisemminkin, mutta silti asiat ovat täysin eri tavalla kuin koskaan ennen. Lukion seinässä komeilee teksti: Pieksämäen lukio.

 

Miten tämä pääsi tapahtumaan? Kaksi vuotta sitten minut hyväksyttiin Leppävirran lukioon ja viimeiset kaksi vuotta olen siellä opiskellut. Miten päädyinkin yhtäkkiä Pieksämäelle?

Opiskeluni Leppävirran lukiossa ei ole oikein missään vaiheessa sujunut kunnolla ja kurssikertymä on kahden vuoden jälkeen vain 26,5 kurssia, vaikka suositus olisi paljon paljon enemmän. Jopa siihen nähden että käyn neljään vuoteen luku on pieni.

 

Ajatus lukion vaihdosta syntyi aika nopeasti, varmaan parissa päivässä itse asiassa. En muista tarkkaan mistä idea lähti, mutta aloin viedä sitä nopeasti eteen päin. Kerroin äidilleni ja kysyin hänen mielipidettään asiaan. Olin todella hermostunut ja ahdistunut, koska pelkäsin hänen tyrmäävän idean. Onneksi niin ei kuitenkaan tapahtunut ja hän otti asian todella hyvin. Aloimme vähän miettiä alustavasti asumisjärjestelyjä ja koska lähes koko sukuni asuu Pieksämäen seudulla päädyimme sellaiseen ideaan, että voisin ensialkuun mennä vähäksi aikaa käymään koulua enoni luota käsin. Luulin että asian sopiminen olisi paljon hankalempaa kuin mitä se sittenloppujen lopuksi olikaan ja "muutin" tänne enoni luokse virallisesti tiistaina eli päivä ennen koulun alkua.

 

Mitä itse koulun vaihtoon tulee, sekin kävi helposti. Soitin Pieksämäen lukion rehtorille, sovimme tapaamisen ja kävin tapaamassa häntä. Kerroin rehellisesti kaiken ja hän oli alusta asti todella mukava ja sanoi että haluaa olla tukenani ja auttaa parhaansa mukaan. Hän halusi vain soittaa äidilleni ja varmistaa, että tämä oli myös 100% takanani ja ajatteli tämän olevan hyvä idea. Sen jälkeen piti käydä hakemassa erotodistus vanhalta lukioltani ja homma oli sillä selvä.

 

Tavoitteeni tälle vuodelle olisi saada vähintään 20 kurssia suoritetuksi niistä 23 kurssista mitkä valitsimme opon kanssa mulle. Totta kai tähtään 23, mutten ruoski itseäni jos jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä etten pysty ja joutuisin ottamaan pari kurssia pois.

 

Olen tavallaan aika ylpeä itsestäni, koska onnistuin jo heti toisena päivänä (eilen) löytämään itselleni uuden kaverin eli en ole aivan tyhjän päällä ja yksin. Alku vaikuttaa siis todella lupaavalta, vaikka huomasin jo eilen että koulun jälkeen olo oli kamalan uupunut ja olisin voinut painua nukkumaan saman tien. Totta kai se vähän alkaa heti huolestuttaa, että entäs jos romahdan tai jotain muuta nyt tässä talven myötä, mutta yritän olla stressaamatta liikaa, kun se ei ainakaan yhtään auta asiaa. Rohkeasti eteen päin, vai mitä?

 

 

 

Kuulen kuinka
kaupungin valot laulaa sulle
Tuulet kuiskaa
kun sinne meet sä jäät

 

(Nikke Ankara - Ettei nyt vaan sattuis mitään)

 

-Homopingviini-

 

I have nothing to wear!

Hei kaikille!

Mulla alkaa olla tuolla luonnosten puolella yksi miljoona kesken eräistä tekstiä erinäisistä syistä, mutta josko nyt edes kerran sadassa vuodessa saisi yhden tekstin julkaistuksi.

Valitettava tosi asia on että mulla ei ole kunnollista tyyliä.

Koko pienen ikäni olen katsellut sivusta ja ihaillut kaikkia joilla on oma tyyli, jotka kuuluvat johonkin tiettyyn tyyliin ja ovat selvästi juuri sellaisia kuin haluavatkin, ei väliä mitä muut siitä ajattelevat. Olen yrittänyt epätoivoisesti koota itselleni omaa tyyliä, löytää paikkaani jostain, mutta vaikka täytän kohta jo 18 niin en ole vieläkään missään lopputuloksessa. Otan vähän sieltä, raapaisen vähän tuota, nykäisen tästä ja lopputulos on vaan yksi iso säälittävä sekamelska, joka olen.

Mistä tämä johtuu?

Sanoisin että kaikista suurimmat syyt ovat raha ja surkea itsetunto.

En ole kiinnostunut perusmuodista, enkä halua koskaan tulla sopeutumaan sellaiseen perusmuottiin ja olla massateini. Ei ikinä. Eli sellaisia vaatteita joita todella voisin haluta pitää ei yleensä löydy mistään H&M.stä, Gina tricosta, Seppälästä tai mistä ikinä perusnuoriso nyt vaatteensa ostaakin (ellei lasketa joitain mustia farkkuja tai toppeja tai jotain). Valitettavasti kuitenkaan raha ei ole koskaan perheelleni kasvanut puussa ja olen hyvin useasti aivan perseauki, tai sitten jos olisi silloin harvoin sitä rahaa ostaa edes yksi tai kaksi sellaista vaatekappaletta joiden pitämisestä todella voisin nauttia niin eteen tulee seuraava ongelma; en uskalla/kehtaa ostaa kyseisiä vaatteita itselleni. Joskus vastaan tulee vain pihiys että karsastan omasta mielestäni liian korkeaa hintaa tai itsetunto-ongelmat.

Olen ollut ylipainoinen niin kauan kuin vain suunnilleen jaksan muistaa ja vaatteiden ostaminen on ollut tuskaa aina. Sen lisäksi koulukiusaaminen ja muut asiat ovat polkeneet itsetuntoni niin matalalle että sellaisten vaatteiden pitäminen mitä todella haluaisin tuntuu aivan kertakaikkisen mahdottomalta. Suurin osa vaatteista joita haluaisin pitää pitäisi tilata netistä, koska asun täällä jumalan selän takana ja tapahtumia joissa kyseisiä vaatteita mahdollisesti myytäisiin tulee eteen niin harvoin että ihan itkettää, ja olen ehkä maailman epävarmin ihminen tilaamaan netistä vaatteita. En ole tainnut koskaan tilata itselleni mitään vaatetta netistä (kengät olen tilannut KERRAN). Vaikka vaihtoehdoissa olisi itselleni sopiva koko niin en usko silti että vaate sopisi tai vaikka sopisi päälle, niin näyttäisin siinä aivan kamalalle/naurettavalle, koska olen niin iso js omaan silmään epämukavan näköinen eli hyvin useasti koko homma tyssää silloin siihen. Pelkään kohdata sitä nöyryytystä minkä joudun kokemaan, jos kyseinen innolla odottamani vaate ei sitten sopisikaan. Luultavasti, aivan rehellisesti, alkaisin siinä tapauksessa itkeä omaa paskuuttani ja koko loppupäivä, pahimmillaan loppuviikko, olisi pilalla.

Eli nämä seikat johtavat sitten siihen että marssin johonkin Tokmannille etc etc ja etsin jotain mikä on halpaa ja edes ok näköistä omasta mielestä (eli mustaa yleensä) ja kuljen sitten niissä tylsissä, yleensä koko mustissa persoonattomissa vaatteissani ja katselen sydän verta valuen kaikkia ihmisiä, joilla on mahtava tyyli.

Joskus saatan erehtyä ostamaan jonkun asusteen, korun tai muun vastaavan pikku tilpehöörin, mikä viestii edes vähän muille sitä mitä todellisuudessa voisin haluta tyyliltäni, mutta lopulta nekin jäävät johonkin huoneeseeni lojumaan, koska en löydä mitään sopivaa minkä kanssa pitää niitä.

Vaikka ei missään nimessä pitäisi niin sorrun tähän ajattelutapaan aivan liian useasti: 'sitten voin alkaa ostamaan niitä vaatteita mitä todella haluaisin kunhan laihdun ja olen kaunis', vaikka todellisuus on se että hukkaan vain koko elämäni tällä ajatuskaavalla. Vaikka tiedostan asian en vain silti tunnu pääsevän siitä yli ja kun otan yhden askeleen eteen ja ajattelen että seuraavan kerran, kun rahaa on niin tilaan itselleni jonkun ihanan paidan niin seuraavana päivänä saatankin ottaa jo kaksi askelta taakse ja itkeä omaa paskuuttani, enkä varmasti enää ajattele tilaavani yhtään mitään vaatteita itselleni, kun eivät ne kuitenkaan mahdu tai ne tulevat näyttämään kamalilta ylläni.

Vaatekaapissani on tällä hetkellä ehkä valehtelematta 5 vaatetta joihin olen todella tyytyväinen.

Onneksi en sentään ole ihan kokonaan hukassa sen suhteen mitä haluan tyyliltäni ja olen onnistunut pari asiaa saavuttamaan;

1. Lävistykset:
- Tällä hetkellä kieli ja labret (pitäisi tulla vielä lisää kunhan rahatilanne sallii)
2. Hiusten väri:
- Kun yläasteella vihdoin ja viimein repäisin 9. luokalla ja uskaltauduin värjäämään hiukseni vaalean vihreiksi en ole katunut hetkeäkään. Silloin tajusin että värikkäät hiukset on se mun juttu ja nykyisin olen vakiinnuttanut hiusteni väriksi pinkin (joskus saatan vaihtelun vuoksi käyttää violettia). Tarkoituksena olisi vielä joskus värjätä takaisin vaalean vihreiksi ja kokeilla sinistä.

Näistä kahdesta asiasta en ole suostunut, enkä suostu luopumaan. Ne ovat tällä hetkellä ainoat kaksi tyyliseikkaa joista olen todella tyytyväinen ja varma eli en anna kenenkään riistää niitä itseltäni, vaikka tultaisiin sanomaan mitä.

-Homopingviini-

Nam Reseptit 1; Valkosuklaajuustokakku

En ole julkaissut tänne pitkään aikaan mitään, koska puhelimella ja tabletilla julkaisu on inhottavaa, eikä mulla ole käytössä konetta tällä hetkellä. Tämän takia en ole jaksanut edes alkaa kirjoittamaan keikkaraporttia The GazettE.n keikasta, joka oli kesän alussa. Toivottavasti asia korjautuisi tämän vuoden puolella kuitenkin ja saisin oman koneen, että pääsisin kirjoittelemaan useammin ja tämäkin blogi saisi vähän enemmän eloa.

Nyt kuitenkin ettei tämä paikka kuole sitä odotellessa ihan pystyyn päätin jakaa teidän kanssa yhden lempikakkuni reseptin ja aloittaa samalla pienen "sarjan" Nam Reseptit. Lisäilen tänne siis aina jos siltä tuntuu lempireseptejäni, makeita sekä suolaisia, ja kaikki löytyvät nimikkeen 'Nam Reseptit' alta.

Sain tämän reseptin joskus yhdeltä sukulaiselta, en ole aivan varma mistä hän sen sai, mutta jostain kuitenkin eli resepti ei ole omani.

Kuitenkin tämä on aivan sairaan hyvää, joten jos tykkäät juustokakusta niin kannattaa kokeilla!

Valkosuklaajuustokakku

200 g kaurakeksejä
80 g margariinia

300 g maustamatonta tuorejuustoa
3 kananmunaa
2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
250 g valkoista suklaata
6 liivatelehteä
3 dl kuohukermaa

Laita irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi. Murskaa keksit ja sekoita joukkoon sulatettu margariini. Painele muruseos vuoan pohjalle ja nosta jääkaappiin täytteen tekemisen ajaksi.

Pane liivatelehdet runsaaseen kylmään veteen vähintään kymmeneksi minuutiksi. Erota kananmunista keltuaiset ja valkuaiset. Sulata valkosuklaa. Sekoita keskenään tuorejuusto, keltuaiset ja sokerit tasaiseksi ja lisää valkosuklaa. Vatkaa kerma vaahdoksi. Vatkaa myös valkuaiset vaahdoksi. Purista liivatelehdistä vesi pois ja liuota ne tilkkaan kiehuvan kuumaa vettä. Vatkaa liivateseos ohuena nauhana juusto-suklaaseokseen. Lisää kermavaahto ja lopuksi valkuaisvaahto. Kaada valmis seos vuokaan keksipohjan päälle. Anna jähmettyä jääkaapissa mieluiten seuraavaan päivään.

Koristelemiseen voi käyttää melkein mitä nyt vain mieleen juolahtaa, itse tykkään käyttää suklaarusinoita, mutta menee kakku myös ilman koristeitakin on se sen verran hyvää.

Nauttikaa~ ☆ 

xoxo Homopingviini

Täysi-ikäisyys lähestyy

Hyvä ystäväni sai tänään ajokortin (Onnea Inka!) ja taas kerran sain muistutuksen siitä, että itsekin täyttää tänä vuonna 18, mikä tarkoittaa siis olevinaan täysi-ikäistä. Vaikka mä olen tosi innoissani siitä, niin samaan aikaan mua kauhistuttaa ajatus siitä. Eihän täysi-ikäinen tarkoita vielä lähellekään aikuista, mutta ei sitä enää lapsiakaan olla ja pitäisi osata itse huolehtia omista asioista ja kantaa vastuu omista tekemisistä. Ei voi enää mennä äidille itkemään koko ajan jos ei osaa jotain (, enkä nyt siis tarkoita että avun kysyminen olisi kiellettyä tai jotain. Kyllä saa aina kysyä apua, jos tarvitsee, mutta..-äh- kai te älyätte?).

Itsellä syntymäpäivä on vasta syksyllä, enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia. Tavallaan olen kiitollinen, että mulla on vähän "lisäaikaa" eikä synttärit pamahda naamalle näin alkuvuodesta, mutta toisaalta on se vähän turhauttavaa olla aina lähes viimeisenä kaikista kavereista. Eihän 18 - vuotta täyttäminen heti ensi alkuun muuta mitään elämässäni, koska en ajatellut heti ensimmäisenä rynnätä baariin vetämään perskännejä, enkä ajatellut edes ajokorttia vielä alkaa ajamaan, mutta kyllä se jotenkin tunnetasolla vaikuttaa. Niin pitkään, kun ajattelin asua kotona täytyy noudattaa talon sääntöjä ja kertoa minne menee ja milloin tulee takaisin, mutta on sitä vapautta silti enemmän, koska vanhemmat eivät voi enää määrätä samalla tavalla.

En oikein tiedä miten enää jatkaa tästä, joten tämä jää nyt vähän lyhyeksi. Halusin vaan vähän purkaa ajatuksia. Kyllä kaikki hyvin sujuu, enkä mä tule päätymään katuojaan omassa oksennuksessani, koska olen kussut kaikkiasiani, vai mitä?

xoxo Homopingviini

I just keep going no matter what

Kirjoitin viime helmikuussa postauksen, jossa kerroin omasta masennuksestani ja siitä on nyt yli vuosi aikaa, joten ajattelin että voisin kirjoittaa vähän aiheesta; "Mitä masennukselle kuuluu nykyään?" En siis suosittele tätä postausta kellekään, jos puhuminen tai mainitseminen aiheista kuten itsetuhoisuus yms aiheuttavat helposti epämukavaa oloa tai ahdistusta. Viime vuoden helmikuussa tapahtui myös varmaan kaikista suurin pohjalla käynti koko masennukseni aikana ja se tapahtui vain pari päivää kyseisen postauksen kirjoittamisen jälkeen; otin elämäni ensimmäisen ja tällä hetkellä ainoan yliannostuksen (sekin olin hyvin pieni). 

Vaikka alkutalvi oli mulle todella vaikeaa aikaa, enkä hetkeen jaksanut välittää mistään ja kaikki tuntui niin paskalta lähes jatkuvasti, että harkitsin hetken jopa osastohoitoon pääsyn pyytämistä, niin nyt asiat ovat kokonaan eri tavalla. Luultavasti saan kiittää tästä nyt vihdoin ja viimein sopivalta tuntuvaa masennuslääkettä, joka astui mun elämään viime kesän loppupuolella muistaakseni. Voxran aloittamisen jälkeen mun olosta on tullut todella paljon virkeämpi.

En voi sanoa että mulla olisi edelleenkään mitenkään kamalan helppoa, mutta siihen nähden mikä tilanne on ollut viimeisen kahden vuoden aikana niin tää on huimasti parempaan päin. Enää ei tunnu siltä että mun silmillä olisi jatkuvasti sellainen harmaa, paikoittain kokonaan musta masennuksen verho, joka estää nauttimasta kaikista elämän hyvistä puolista. Mä en eristäydy enää niin paljoa, vaan oikeasti vietän aikaa perheeni ja ystävieni kanssa. Ystävien kanssa en yleensä kyllä ole kovin paljoa koulun ulkopuolella, välillä, mutta kuitenkin siihen nähden että yhdessä välissä en ollut heidän kanssaan lähes ikinä, vaan makasin kaikki päivät omassa huoneessani/yläkerrassa pahassa olossani niin aika paljon paremmin menee.

Edelleen huonoja aikoja on, joskus yksittäisiä päiviä, joskus voi kestää jopa viikon tai ylikin ja silloin ahdistaa ja masennus puree niin vahvana, että tulee pieniä epätoivon hetkiä jolloin mietin vain mitä järkeä tässä on. Yöt/illat ovat myös aina päiviä vaikeampia ja silloin ahdistus ja paha olo yllättävät helpommin. Nykyisin mulla onkin aika paljon tällaisia..keskihyviä päiviä eli että suurimmaksi osaksi on ihan hyvä olla, mutta satunnaista ahdistusta ilmenee tai sitten että illalla olo muuttuu todella masentuneeksi ja ahdistuneeksi.

En voi sanoa, että olisin mitenkään harmissani siitä että huonoja päiviä ja oloja edelleen on, koska olen niin tyytyväinen siihen muutokseen mikä on tapahtunut. Se on ihan okei että välillä on kamala olla, koska ei aina tarvitse jaksaa ja silloin tärkeintä on vaan muistaa hengittää ja yrittää ottaa rauhassa. Mun läheiset ymmärtää kyllä että huonoina päivinä mä haluan ja tarvitsen rauhaa. Niistäkin päivistä selviäminen vain tarkoittaa ettei se paha olo ole ikuista vaan siitä kyllä pääsee.

Tällä hetkellä en ole myöskään käyttäytynyt itsetuhoisesti yli kuukauteen ja vaikken itse osaa iloita siitä kunnolla, niin yritän kyllä vakuuttaa itselleni että se on mahtava asia, kuten terapeuttinikin yritti vakuuttaa. Mä en ole ylpeä siitä että olen satuttanut itseäni ja vaikka mulle usein tuleekin epämukava olo näyttää mun arpista kehoani muille niin silti teen niin, koska mun arvissa ei oo mitään vikaa tai mitään hävettävää. Ne on vaan arpia ja se fakta että ne on arpia, eikä tuoreita ole on se pääasia. Joskus voi tulla niitä aikoja että repsahtaa samoihin virheisiin kuin ennen, mutta se kuuluu elämään, eikä kukaan sanonut että itsetuhon kierteestä pääseminen olisi helppoa. Mä kuitenkin yritän.

Vielä on paljon epäkohtia joita on työstettävä, varsinkin se itsensä hyväksyminen ja itsestään välittäminen, mutta ehkä mä joku päivä voin katsoa peiliin ja hymyillä sille mitä näen. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen että olen kuitenkin edes edistynyt, enkä ole samassa paskassa uimassa kuin aikaisemmin.

Don't give up.

xoxo Homopingviini

I wanna dance with somebody

19.2.2016 Perjantai

Päivä alkoi 6.30 (herätys oli kyllä 6.20 mutta oli pakko torkuttaa se 10 min). Vaatteet päälle ja leipää naamaan, kunnes 7.30 meikkiin (aika oli 7.15, mutta valitettavasti myöhästyin, kun ei tullut pidettyä tarpeeksi kiirettä). Kampauista ja meikkiä laittaessa meni helposti se pari tuntia ja siitä äkkiä kiireellä laittamaan mekko, sekä muut asusteet päälle.

10.00 alkoivatkin jo sitten heti ensimmäiset tanssit. Ryhmämme oli jaettu kahteen (1 tanssivat tietyt tanssit ja 2 tietyt + pari yhteistä tanssia) ja tilojen pienuuden vuoksi päädyttiin siihen ratkaisuun, että 1 ryhmä lähti ala-asteelle tanssimaan ja 2 ryhmä, missä mä olin, meni päiväkodille.

Päiväkodilla olivat tilat niin pienet että päätimme jakaa jo valmiiksi pienen ryhmämme kahteen, jotta yhteen törmäyksiä ei tulisi. Meillä oli myös kaksi esitystä, ensin vähän pienemmille 4 tanssia ja sitten isommille 6.

11.00 pääsimme lukiolle syömään ja nauttimaan kahvia, sekä mokkapalaa. Siihen aikaan mulla ei kyllä ollut vielä edes nälkä, mutta tiesin että olisi pakko syödä että jaksaisi tanssia.

12.00 alkoi kunnon rutistus. Tanssimme kaksi tuntia lähes putkeen. Kaksi tunnin mittaista esitystä 5-10 minuutin tauolla. Ensin yläasteen 7. ja 8. luokat ja heidän jälkeensä 9. luokka ja lukion 1.luokka. Se tuntui jo jossain.

14.00 eteen päin olimme vapaita seuraavat 4 tuntia ennen iltaesitystä. Tällä välillä emme oikeastaan tehneet yhtään mitään :D Kävimme syömässä ravintolassa ja sitten vain odottelimme koululla musiikkia kuunnellen ja jutellen. Jotkut ottivat mekot pois tämän tauon ajaksi, mutta itse en jaksanut alkaa säätämään.

Tällä välillä tuli otettua myös pari kuvaa.

Mustat käsineet olivat äitini idea ja suoraan sanottuna pidin niistä todella paljon. Tätäkin kuvaa on paljon kivempi katsoa, kun käsiä peittävät arvet eivät hyppää silmille.

mä ft. rakkaat ystävät Inka ja Hanna

17.00 Alkoi porukkaa jo valua varaamaan kaikista parhaimpia paikkoja 18.00 alkavaa iltaesitystä varten. Ihmisiä tuli varmaan kaksinkertainen määrä siihen verrattuna mitä olimme toivoneet. Se oli aika huikeaa nähdä sali täpötäynnä ihmisiä. 

18.00 pääsimme tosiaan aloittamaan ja viimeinen esitys kyllä voitti kaikki muut aivan täysillä! Tunnelma oli ollut koko päivän aivan mahtava, mutta illalla se tuntui räjähtävän aivan täysin. Kaikki halusivat antaa kaikkensa ja illan jatkojen odotus näkyi varmasti kaikissa, kun lopputanssissa biletys alkoi. 

20.30 otimme suunnaksemme Rauhalahden. Se ei oikein ollut mun juttuni, joten en sano siitä reissusta sen enempää. Tulipahan sekin koettuksi kuitenkin ^^"

Koko ryhmä (laatu on mitä on, mutta parempaa ei nyt tähän hätään ole).

Kokonaisuudessaan päivä oli aivan mahtava ja ikimuistoinen. 

xoxo Homopingviini

Poistettu.

Hei.

Tästä tulee nyt vain tällainen lyhyt informaatio-postaus.

Tein tuossa äsken sellaisen liikkeen että poistelin joitakin vanhoja blogitekstejä ihan suhteellisen rankalla kädellä sen suurempia säästelemättä. Toki postauksia yhä tuonne jäi, kuten voitte huomata, mutta kuitenkin. Osa vaan oli jotenkin mun mielestä aivan täysin turhia, joten ne saivat lähteä.

Mitä pidätte muuten blogin uudesta ulkoasusta? Meinasin taas menettää hermoni aina välistä turatessani sen kanssa, mutta sekin johtui suurimmaksi osaksi vain siitä että meidän koneemme on aivan paska. Olin vain erittäin tyytymätön vanhaan ulkoasuun, joten tein nyt tuollaisen aika radikaalin muutoksen. Voisin sanoa että omasta mielestäni lopputulos on oikein mainio.

Blogin nykyiseen nimeen olen kyllä varsin tyytymätön myös, mutta ainakaan vielä en ole keksinyt yhtään mitään sen parempaakaan tilalle eli se saa nyt ainakin vielä toistaiseksi olla kuvioissa mukana. Yritän epätoivoisesti tässä miettiä, että mikä oli yhden vanhan blogini nimi, koska siitä muistaakseni pidin erittäin paljon ja jos se tuntuisi edelleen sopivalta niin sitähän voisi käyttää... Katsotaan.

xoxo Homopingviini

V.I.P

Tänä aamuna sain tuntea varmaan kaikki mahdolliset tunteet alle kymmenessä minuutissa. Jännittys, pelko, ahdistus, pettymys, viha, suru, onni, päättäiväisyys, riemu. Kaikki risteili mun sisällä ja tuntui kuin maa olisi lakannut pyörimästä, kun vihdoin näin ne sanat tietokoneen näytöllä;

"Lippusi ovat nyt varauksessa."

Mä en muista milloin viimeksi olisin ollut niin onnellinen ja riemuissani. Kyyneleet täytti mun silmät ja mä kiljuin ja huusin yksin tyhjässä talossa. Se tuntuu edelleen ja tulee tuntumaan aina keikkapäivään asti ja varmasti vielä siitä eteen päinkin niin uskomattomalta, että mä (oikeasti MINÄ) sain itselleni varattua VIP lipun The Gazetten keikalle. Vuoden 2013 keikalle en saanut VIP lippua, mutta silloin edut olivat hyvin minimaaliset, joten siitä ei ole jäänyt mulle mitään harmistusta. Nyt edut ovat kuitenkin hintansa veroiset; Sisältää normaalin keikkalipun sekä oikeuden sisäänpääsyyn ja merchandiseen ennen General-lipun ostajia. Lisäksi VIP-lipulla oikeus saada Rukin (laulaja) suunnittelema t-paita ja osallistua meet&greet - tilaisuuteen. 

Kaikista eniten odotan siis luonnollisesti meet&greet - tilaisuutta, koska vaikka se tuleekin olemaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä erittäin lyhyt aika mitä bändin saa tavata niin silti saan mahdollisuuden tervehtiä heitä ja sanoa kuinka paljon he mulle merkitsevät. Kaikki viisi ovat aivan uskomattomia, mutta kaikista eniten odotan Kain (rumpali) tapaamista. Olen aina pitänyt hänestä ylitse muiden, rakastanut sitä positiivista energiaa mikä hänestä huokuu ja se hymy on jotain aivan uskomatonta. Tiedän että heille olen vain yksi fani muiden joukossa ja he unohtavat kasvoni nopeasti, mutta mä en unohda ikinä.

Nyt alkaa sitten vain odotus, koska kesäkuun 10. päivään on vielä pitkä aika. Oikeastaan jos aivan tarkkoja ollaan niin 151 päivää. Voi luoja. 

Aoi, Reita, Ruki, Kai & Uruha

xoxo Homopingviini

ps. Mä olen hyvin tyytymätön tähän ulkoasuun, joten tää voi kohta muuttua jotenkin. 

2016 & Dogmatic -Trois-

Ei sitten tullut kirjoitettua kertaakaan joulukuussa. Hyvä minä. En tosin ollut joulukuussa kertaakaan koneella, joten siinä se suurin syy miksen kirjoittanut.

Joulu tuli ja joulu meni, samoin uusi vuosi, Taaskaan mulla ei ollut joulumieltä lähes ollenkaan, muttei mulla ollut mitenkään huono olokaan jouluna. Olin perheen kanssa ja oli mukavaa, Se riittää, vai mitä? Hämmennyin, kun yleensä meillä aina syödään kamalasti karjalanpaistia jouluna, mutta viime jouluna sitä ei ollut edes tarjolla (sen sijaan äiti paistoi hirvenlihaa käärittynä pekoniin / siitä tuli kamalan suolaista, en tykännyt). Lahjoja tuli tänä vuonna suhteellisen vähän, kun suurin osa sukulaisista antaa nykyään mun toiveeni mukaan vain rahaa. Rahalle on aina tarvetta ja mieluummin ostan itselleni jotain käytännöllistä kuin leikin rakastavani jotain sellaista mitä en välttämättä edes tule ikinä käyttämään.

Uuden vuoden vietin ystävieni kanssa. Oli oikein mukavaa, eikä se haitannut mua ollenkaan vaikkemme edes ampuneet raketteja. Katseltiin pihalta naapurien raketteja ja se riitti. Jotenkin huomaan kuuluvani niihin ihmisiin, joiden mielestä raketit on aika turhuutta loppujen lopuksi. Maksetaan kamalasti vain sen takia että saada katsoa viisi minuuttia värejä.

Uusi vuosi sai eilen aivan mahtavan käänteen kun The Gazette ilmoitti tulevasta maailman kiertueestaan THE GAZETTE  WORLD TOUR16 DOGMATIC -TROIS-. Olin niin onnellinen että aloin kiljua, kun sain tietää myös Suomen olevan mukana kiertueella (harmikseni toisiksi viimeinen keikka, joten se varmaan myös vähän näkyy.. kuitenkin niin taisi olla myös vuonna 2013 keikalla ja se oli silti mulle täydellistä). Keikka on juuri sopivasti kesäloman alussa 10.6 eli aivan loistava päätös kouluvuodelle ja mahtava tapa aloittaa kesä. En malta odottaa näkeväni bändin jälleen~

Uusi vuosi on siis alkanut varsin mukavissa merkeissä. Mitenkäs teillä?

Mä huomaan joka kerta nykyään lupaavani alkaa kirjoittaa aktiivisemmin täällä, mutten kuitenkaan saa mitään aikaiseksi, joten enää en lupaa mitään sellaista. Tämä on mun blogi ja se on aivan oma asiani kuinka usein tai paljon mä tätä päivitän. Mä aloin bloggaamaan, koska se on musta kivaa ja haluan että se pysyy myös kivana asiana, eikä ala tuntua pakkopullalta, Jos totta puhutaan niin mä olen harkinnut tämän blogin poistoa, mutten ainakaan vielä sitä tee. On tämä kuitenkin sen verran tärkeä. Katsotaan siis milloin seuraavan kerran taas kirjoitan. Se voi olla ensi viikolla tai sitten vasta ensi kuussa. En mene lupaamaan mitään.

xoxo Homopingviini