Mä olen sun, mutta kukaan ei omista mua.

Hei kaikille~

Sen lisäksi, että mä olen omistanut yhden postauksen täysin mun rakkaalleni meidän 2-vuotispäivän kunniaksi en ole tainnut puhua meidän suhteesta kovinkaan paljoa ja nyt kun oon tullut miettineeksi asioita hyvinkin paljon niin ajattelin korjata tämän.

Kohta tulee 2 vuotta ja 6 kuukautta siitä, kun mä ja rakas lähdettiin astelemaan yhteistä tietä. Joidenkin mielestä meidän parisuhde on varmasti mennyt todella helposti, koska me ei ollut riidelty kertaakaan kunnolla (sellaista pientä napinaa ja kinaamista, joka menee ohi kahdessa minuutissa, kun en laske ollenkaan) ja ollaan aina oltu lähes samalla aaltopituudella kaikista asioista, kuitenkin suhteessa on niin paljon muutakin ja meidänkin tie yhdessä on ollut varsin kivikkoinen. Mä en voi tarpeeksi painottaa sitä miten paljon mä kyseistä ihmistä rakastan ja miten paljon mä siitä välitän tai miten onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi mä tunnen itseni, kun se on ollut mun tukena mun masennuksen ollessa vaikeimmillaan ja kun mä olen joutunut olemaan osastolla tai kun mä otin yliannostuksen. Moni ihminen olis varmasti jo lähtenyt, varsinkin kun ei omakaan elämä ole mitään ruusuilla tanssimista.

Mutta.. Tää nyt ei oo kuitenkaan se mistä mä halusin puhua tai en halua omistaa tätä postausta sille, että mä kehuisin mun rakkaani maasta taivaaseen.

Hirmumonet ihmiset tuntuu kärsivän jonkunlaisesta sitoutumiskammosta ja vaikka mä en haluaisi ajatella itseäni yhtenä heistä, niin kai se on pakko myöntää että ehkä asia kuitenkin jollain tasolla on niin. Jos ei muuten niin se näkyy siinä, että mä tasaisin väliajoin huomaan miettiväni, että pitäisikö tää suhde päättää, vaikka mitään ei ole sattunut ja me ollaan onnellisia yhdessä ja syy sille tuntuu usein olevan se että mä en halua olla kahlehdittuna yhteen ja ainoaan ihmiseen ja että toinen ihminen ei omista mua.

Mä tiedän kyllä varsin hyvin mistä nää kaikki ristiriitaiset tunteet pulppuaa; mun edellisestä suhteesta (yllätys yllätys). Vaikka mä rakastin siihen aikaan sitä ihmistä enemmän kuin mitään tai ketään, mä tein erään todella suuren virheen; laskin sen ihmisen oman itseni edelle ja se oli kirjaimellisesti centre of my universe ja loppujen lopuksi mä aloin tuntea itseni niin kahlituksi ja ahdistuneeksi etten kestänyt enää. Mä en halua historian toistavan itseään ja että jossain vaiheessa musta alkaisi tuntua siltä uudestaan, vaikka tilanne on nyt täysin erilainen.

Mä olen sun, mutta kukaan ei omista mua. Se on mun pääajatus, vaikka se kuinka onkin ristiriitainen ja siihen mä ripustaudun etten hukkuisi oman hämmennykseni alle.

Nää kaikki mietteet on tuoneet myös mut tarkastelemaan enemmän asiaa "pettäminen". Mä en enää osaa määritellä mikä on pettämistä, enkä mä enää oikein ymmärrä miksi siitä tehdään aina niin iso asia, jos esim. tv-sarjassa henkilö A on suhteessa henkilö B.n kanssa ja päätyy pussailemaan henkilön C kanssa ja sitten se johtaa siihen että henkilö A alkaa epäilemään rakastaako B enää sitä. Ei se niin mene. Kai se on vain koska se on ihmiskunnan normi, että sun ei kuulu suudella muita kuin sitä ihmistä jota rakastat tai jonka kanssa seurustelet tms, koska se on niin "intiimiä ja henkilökohtaista ja tärkeää" tai jotain sellaista, mutta mitä enemmän mä sitä mietin sitä enemmän se mua turhauttaa. Ei se mun mielestä tarkoita sitä, että jos mä vaikka pussailisin jonkun mun ystävän kanssa, että se jotenkin vähentäisi mun rakkautta Zetaa kohtaan millään tavalla.

Ja nyt ennen kuin kukaan ehtii alkaa syyttämään mua mistään, niin ei, mä en ole mennyt suutelemaan tai tekemään mitään mutakaan kenenkään mun ystävän kanssa. Piste. 

Näiden ajatuksien myötä mä olen myös huomannut olevani vähemmän mustasukkainen ja mä alan kyseenalaistamaan sitä, että miksi mä edes ikinä olen mustasukkainen. Kaikki tuntuu jotenkin kamalan typerältä. Mä luotan siihen että Zeta rakastaa mua ja jos ei rakasta niin että se kertoo mulle.

Mitä siis on sitoutuminen toiseen ihmiseen? Onko se elinehto suhteelle, että sä et voi enää olla läheinen kenenkään muun kanssa, koska silloin sä olet automaattisesti pettäjä, etkä rakasta sun kumppania tarpeeksi?

xoxo Homopingviini 

School Grades

Heippa~

Tässä viimeisen parin päivän aikana mä oon miettinyt aina silloin tällöin yhtä juttua. Toki tää on tullut tajuttua jo ajat sitten, mutta nyt jostain syystä aloin sitä ihan miettimään...

Tunnen hirveen monia ihmisiä, joiden elämä on (kuten omanikin) mennyt suurinpiirtein näin;

• ala-aste; itkettää jos kokeessa tulee 26/30 pistettä
• yläaste; 7 ja 8 on hyvin tehty
• lukio; kunhan pääset edes kurssista läpi 

Annan hyvän esimerkin; Meillä oli koeviikko viime viikolla ja pelkäsin aivan perkeleesti etten pääsisi matikan kokeesta läpi ja kun sain kokeen eilen takaisin (en ollut palautustunnilla) sain 5½ ja melkein itkin onnesta. Mä pääsin läpi!

Mistä tää johtuu? Että mitä vanhemmaksi kasvaa sitä vähemmän sitä alat oikeasti välittämään minkä numeron saat? Lukiossa itse ainakin omaksui vaan hyvin nopeasti sen ajattelutavan ettei kurssien arvosanoilla loppupeleissä ole paskaakaan väliä, vain ja ainoastaan kirjoitukset (YO kokeet) on tärkeät. Onhan se totta kai niin että kaikki kurssit vain valmistelee niitä varten ja pitäisi jaksaa vaan opiskella ja painaa täysiä, mutta järkyttävä tosi asia on, että vaikka lukioon sopeutuu nopeasti niin siellä taso on aivan erilainen kuin yläasteella.

Tällaisten seikkojen takia mun on oikeasti aivan helvetin vaikea puhua mun opiskelusta oikein kenenkään sukulaisen kanssa. Ne olettaa että kun mä sanon koulussa menevän hyvin, että mun numeroiden pitäisi olla jotain 7-8 luokkaa, mutta valitettava tosia asia on että ne heittelee 5-7, joskus harvoin 8 (musiikin 9 en osaa laskea mukaan, koska ei ole lukuaine). En halua niiden tuomitsevan mua sen perusteella tai kuulla sitä helvetinmoista saarnaa siitä miten mun pitäisi panostaa kouluun enemmän kun olen kerran lukioon mennyt. 

*huokaus*

Totta kai tänä vuonna pyrin panostamaan enemmän ainakin niihin aineisiin mitkä ajattelin kirjoittaa ja millä tuntuisi olevan merkitystä mun jatko-opiskelun kannalta, mutta karu fakta on se että musta et saa 8-9 arvoista oppilasta millään. Mä olen tällainen keskiverto, ehkä vähän huonompikin opiskelussa, mutta ei se silti määritä sitä mitä mä oikeasti olen ihmisenä. Koulutuksella on helvetin suuri vaikutus nykyään ja ihmiset nojautuu siihen ihan liikaa. Ihmiset ajattelee, että jos ei oo ollu hyvä koulussa ja opiskellu persettään irti niin et pääse kuin johonkin paska duuniin välittämättömästi. Ei se kuulkaas ihan niin mene.

xoxo Homopingviini

Painajaisten jälkeen (novelli)

Hei kaikille,

päätin julkaista tänne mun kirjoittaman novellin, joka oli kolmas työ meidän luovan kirjoittamisen kurssilla. Meidän äidinkielenopettajalta on loppujen lopuksi hyvin vaikea saada kehuja, joten ehkä siksi kun hän pyysi mua lukemaan työni luokan edessä voin sanoa olevani ehkä jopa hieman ylpeä itsestäni. Aiheena oli kirjoittaa jonkun hahmon päivästä. Kirjoitusvirheitä voi olla, koska kukaan ei ole oikolukenut tätä, enkä ole mikään maailman paras kieliopissa ja niin edelleen, joten jos jotain häiritsevää bongaa niin saa tulla sanomaan, niin korjailen sitten asian.

nimi: Painajaisten jälkeen
kirjoittaja: Ran a.k.a Homopingviini
ikäraja: K15
genret: angst, draama
varoitukset: puhutaan huumeiden käytöstä, takaumia liittyen raiskaukseen
omistusoikeudet: kaikki tässä novellissa on itse keksimääni, niin hahmot kuin juonikin.
a/n*: kun koulussa luin tämän lähes kaikki luuli että päähahmo Pata ja hänen kämppiksensä Gara ovat pariskunta, mutta niin ei ole. Heidän välinen yhteytensä on kyllä selitetty tarinassa, vähän kauttarantain kylläkin, mutta uskoisin että jos oikeasti tarkasti luet niin tajuat kyllä.

---

Painajaisten jälkeen

Nälkäiset katseet, himosta sumentuneet. Huohottava hengitys, kiihkosta hengästyneet. Nykivät kädet, palavat halusta koskettaa. Eivät malta odottaa vuoroaan. Hitaasti jono liikkuu, enkä tunne enää kipua. Olen turtunut jo aikoja sitten ja kivun tielle on astunut tyhjyys. Eivätkö he voisi jo lopettaa?

“Pata!”

Säpsähdän hereille jonkun kutsuessa nimeäni. Mulla menee hetki ennen kuin muistan missä olen ja kenelle ääni kuuluu. Vilkaisen ympärilleni ja näen Garan katsovan mua huolestuneena, ilmeisesti hänkin huomasi mun nähneen painajaista taas kerran. Huokaisen ja keplottelen itseni väkipakolla seisomaan.

“Kaikki on ihan hyvin”, vakuutan, vaikka tiedän ettei kevyesti värisevä ääneni ketään vakuuta. Kuitenkaan Gara ei sano mitään, vaan nyökkää hyväksyvästi. Jos sanon että pärjään, hän kyllä uskoo sen, useimmiten.

Lähden pakoon tummatukkaisen huolestunutta ja arvioivaa katsetta ja lukitsen itseni vessaan saadakseni edes hetken kerätä itseäni rauhassa. Vilkaisen itseäni nopeasti peilistä, mutta joudun kääntämään katseeni lähes heti. En kestä katsoa. Huokaus karkaa huuliltani. Siitä on jo lähes puoli vuotta, kun pääsin vapaaksi ja näen edelleen joka yö painajaisia, enkä pysty katsomaan itseäni edes peilistä. Säälittävää.

Vähin äänin riisun yövaatteeni ja avaan suihkun. Jos jotain vankilassa ollessani olin kaivannut niin yksityisiä suihkuja. Astun virtaavan veden alle ja nautin lämpimän veden juostessa alas kehoani. Painajaisten jännittämät lihakseni rentoutuvat ja hetken sallin itseni olla välittämättä mistään.

-

Kiitän kaikkia mahdollisia jumalia siitä, että on lauantai, eikä mulla ole koulua. Viime yön painajaiset eivät suostu jättämään mua hetkeksikään rauhaan, enkä pysty keskittymään oikein mihinkään. En yhtään epäilisi, että vaikka mulla on kauppalappu mukanani unohdan silti kolmasosan kaikesta mitä pitäisi ostaa.

Vedän taskustani tupakka-askin ja nappaan yhden syöpäkääryleen huulieni väliin. Taskun pohjalta löydän myös sytkärini, enkä kauaa jaksa venyttää kääryleen sytyttämistä. On huvittavaa miten Gara aina saarnaa mulle tupakan vaaroista, sun muusta yhtä joutavasta, vaikka hän itse on lähes ketjupolttaja. Kuitenkin kun sitä vähän aikaa miettii omalle kohdalle, niin varmaan mäkin tulisin saarnaamaan samalla tavalla joskus joillekin sukulaislapsilleni, koska omia lapsia mulle ei koskaan voitaisi suoda. Normaaleilla homoilla sentään olisi joku mahdollisuus, mutta mun vankilatausta minimalisoi mahdollisuudet.

Saavun kaupan pihalle juuri sopivasti tumpatakseni tupakan lähimmän roskiksen kupeeseen. Näen sivusilmällä parin mummelin katsovan mua ilkeästi, mutta se ei juurikaan hetkauta mua. Nuo kaksi naapurin mummoa olivat vihanneet mua jo pennusta asti. Kävelen kaupan liukuovista sisälle ja katselen ympärilläni lipuvaa ihmismassaa. Näen ihmisvilinän seassa tutun näköisen henkiön, joka on ilmeestä päätellen huomannut mut. Nyökkään tervehdykseksi ja lähden lipumaan miestä kohden.

“Hei Bam”, tervehdin punatukkaista miestä, joka kantaa mukanaan muovikoria. Vilkaisen nopeasti korin sisältöä ja naurahdan kuivasti. Kuppinuudeleita ja pari kaljaa.

“Älä tuomitse”, Bam naurahtaa, rapsuttaen takaraivoaan nolona. Hän on vasta pari kuukautta sitten päässyt pois vieroituksesta, eikä rahatilanne ole kuulemieni mukaan kovinkaan hyvällä pohjalla. Enhän mä koko miestä varsinaisesti tunne, mitä nyt pari kertaa tapasin silloin, kun hän oli vielä yhdessä Garan kanssa.

“Ihan kuin mun oma kauppalista olisi tuota hehkeämpi”, naurahdan takaisin, kaivellen kyseisen lappusen taskustani.

“Pari purkkia maitoa, ruisleipää, nuudeleita, liukkaria, pari siideriä..” luettelen ja saan selvästi hieman jännittyneen Bamin rentoutumaan. Kai hän luulin munkin olevan sille yhtä vihainen mitä Gara oli.

“Tuotaa.. Miten serkkus jakselee? Mä kuulin et sillä on jo vakituinen työpaikka kampaajana”, Bam takeltelee hetken kuluttua, eikä selvästikään tiedä saisiko edes kysyä. Kohautan olkiani. “Joo, oot kuullu ihan oikein. Muutenkin sillä menee kai ihan jees, mitä nyt mä raskaana taakkana ja unettomuus jäänyt sivuoireena”, selitän, yrittäen saada samalla punatukkaisen tuntemaan edes vähän syyllisyyttä teoistaan. En mä Bamia vihannut, mutta pakosta aina välillä vitutti. Oli täysin sen syy, että Gara oli edes koskaan sekaantunut huumeisiin ja näin ollen oli myös sen syy, että mä olin joutunut Garan huumetörttöilyjen takia vankilaan ja saanut sieltä elinikäiset traumat.. Kuitenkin kuten äiti oli joskus aikoinaan sanonut “katkeruus aiheuttaa ryppyjä”, joten pyrin vain olemaan anteeksi antavainen.

Sanani kuitenkin osuivat ja upposivat vähän liiankin helposti, mikä näkyi taas jännittyneessä tunnelmassa. Punapää ei selvästikään tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi vain nyökkäämään. Päätän olla sille armollinen, enkä kiusaa enempää. Sanoin, että pitää jatkaa matkaa, jotta kerkeän vielä sinne apteekkiin ja erosimme vähin äänin. Päässäni alkaa pyöriä muistoja vankila-ajoiltani.

-

Jäätävän kylmä selli, vain tiiliseinät ja kalteroitu ikkuna. Yritän saada selkoa huokuuko kylmyys sittenkin itsestäni, kun se ei tunnu tasaantuvan millään. Yhtäkkiä joukko isoja raavaita miehiä saapuu sellini ovelle. Tiedän heti ensi hetkestä lähtien, että en tule selviämään ajastani täällä ehjin nahoin.

Huutamisesta ei ole mitään hyötyä. He tukkivat suuni likaisilla sukilla. Rimpuilusta ei ole mitään hyötyä. He ovat paljon vahvempia kuin minä. En jaksa yrittää vastustella kauaa, vaan antaudun heidän huorakseen. Pääsen paljon vähemmällä, vaikka sieluni itkee ja sydämeni valuu verta yhdessä runnotun kehoni kanssa.

-

Bamin tapaamisen jälkeen olen ilmeisesti poistunut kaupasta ja saanut jopa kaiken tarvittavan ostettua (ellei sitä liukkaria lasketa). En muista viimeisestä tunnista kunnolla mitään, joten oloni on varsin irrallinen, kun havahdun horroksestani siideritölkin tipahtaessa lattialle. Katselen jokseenkin pöllämystyneenä ympärilleni, eikä mikään tunnu oikealta.

Joskus mulle aina käy näin ja lääkäri puhui jotain mielen tavasta suojella mua. Ehkä on parempi vain etten muista aivan täysin mitä vankilassa tapahtui, mutta tämä saisi silti loppua jo. Vaarannan vielä jonkun hengen, jos poukkoilen kuin transsissa ympäri kaupunkia tajuamatta mistään mitään. Päivän sadas huokaus karkaa huuliltani ja menen istumaan sohvalle. En nostanut sitä siideritölkkiä. Mieleni tuntuu olevan täysin tyhjä.

Jälkeen päin muistan vain hämärästi kuinka Gara oli tullut illalla kotiin ja löytänyt mut sohvalta istumasta.  En kuulemma reagoinut ensi alkuun mitenkään hänen puheeseensa, kunnes olin vain yhtäkkiä alkanut itkeä. Sen muistan kirkkaasti. Kuinka kaikki sisälleni patoamat tunteeni vain yhtäkkiä vyöryivät ulos, enkä osannut hillitä itseäni ollenkaan. Mä olin kuin pieni vauva, rääyin ja paruin sen sylissä. Volisin jotain mistä kukaan ei saanut selkoa. Se taisi tehdä ihan hyvää, koska sinä yönä en nähnyt yhden yhtä painajaista ja se oli ensimmäinen yö, kun sain todella nukkua rauhassa sitten vankilasta päästyäni.

---

a/n*: Harmittaa että Gara ja Bam jäivät niin pieniin osiin  loppujen lopuksi, mutta silti olen hyvin tyytyväinen tähän työhön. Ehkä kirjoitan heistä sitten joskus myöhemmin ja jos se on  tarpeeksi hyvä niin julkaisen tännekin (sillä erotuksella että ette hauku tätä pystyyn).

Mielipiteitä olis tosi kiva kuulla, risuja ja ruusuja, joten kommentoikaa~

*a/n = authors note/kirjoittajan kommentti

xoxo Homopingviini

Ei saa olla passiivinen

Moi kaikille c:

Viime viikonloppuna olin katsomassa Antti Tuiskua Pieksämäellä. Keikka oli ilmainen ja kuului koulun alkajaisiksi järjestettävään Start Now - musiikkitapahtumaan, johon osallistui myös Aste ja joku lasten bändi. Oli mukava aloitella iltaa Asteen kanssa, kun ei vielä ollut niin paljoa ihmisiä ja hiljalleen seurata kuinka ihmisiä alkoi vain vyöryä ovista ja ikkunoista katsomaan Anttia, joka piti siis pääesiintyjän virkaa. Okei, ehkä mä liioittelin, mutta ihmismäärä varmasti yli tuplaantui Anttia varten.

"Mä kysyin onko tänne eksynyt yhtään miestä? Väärin! Täällä on vain yksi mies ja sen nimi on Antti Tapani Tuisku!!"

En ole koskaan nähnyt Anttia livenä ja voin myöntää rehellisesti etten pettynyt ollenkaan. Olen ollut Antti-fani pennusta pitäen ja haaveilin 6-vuotiaana lähteväni Idols-ohjelmaan laulamaan Tyhjää Huonetta. Enää en taida sellaiseen ryhtyä, mutta ei se fanitus ole siitä mihinkään kadonnut, vaikkei se mitään maanista olekkaan. Kyllä te varmaan tajuutte, että jos jota kuta on fanittanut lapsesta asti se pysyy jollain tavoin tärkeänä koko loppuiän.

Ja juuri kuten kaikki arvelikin niin se maaginen "kesä" tulikin heti kun päästiin aloittamaan koulun. Ilmat on ollut lähes luvattoman hyvät ja eilen käytiin kaverien kanssa yhden ystäväni mökillä uimassa, saunomassa ja ottamassa aurinkoa (ensimmäinen ja viimeinen kerta luultavasti tänä vuonna). En ole sillein auringonoton saati rusketuksen ystävä, mutta kaveriseurassa se on vaan mukavaa. Tällainen kesä olisi oikeasti saanut olla ja olen luontoäidille ehkä vähän hapan tästä. Noh, katsotaan josko ensikesä olisi vähän aurinkoisempi ja lämpimämpi. 

Rakas Inka ft. mie

Also oon luvattoman innoissani, koska The Gazetten uusi albumi Dogma, julkaistaan 26. päivä eli ensiviikon keskiviikkona (silloin on myös mummoni syntymäpäivä, joten se on helppo muistaa).   Ottaa oikeasti aika lailla päähän, koska ei ole juuri nyt rahaa ostaa kyseistä levyä,  mutta mulla on ensi kuussa synttärit joten viimeistään silloin voisi mahdollisesti saada rahaa, jotta voisi tilata. Olisi aika saada vähän lisää visual keitä mun pieneen cd kokoelmaani (olisi ihana joskus omistaa lähes kaikki Gazen levyt). 

Why so sexy ;_____;

Tämän viikon soittolista onkin siis ollut varsin erikoinen sisältän kaikkea aina suomalaisesta räpistä, sekä popista aina visual keihin, mutta ei se haittaa. Sitä voi aina kuunnella mitä tahansa kunhan se vain tuntuu hyvältä.

xoxo Homopingviini

To make a citizen out of you

Nyt on kesäloma vietetty ja on aika palata takaisin koulun penkille lusimaan. Itsellänihän se tarkoittaa lukion toista vuotta ja tavoitteena olisi pärjätä koulussa paremmin mitä viime vuonna, kun viime vuosi meni vähän miten meni. Olisi toki kiva lomailla vielä vaikka seuraavat pari kuukautta tai vaikka koko loppu vuosi, mutta pakko sitä on opiskella, jos meinaat päästä elämässä eteen päin. Aika kulkee, eikä sitä voi pysäyttää. 

Kello soimaan huomiseksi 6.30 ja silmät ristissä kohti uutta koulu vuotta. Ensimmäisenä päivänä työjärjestykseen kuuluu äidinkieltä (kaksi eri kurssia samassa jaksossa, pakollinen 1 ja valinnainen 11) ja liikuntaa, sekä kaksi tuntia hyppyjä. Ei paha, vaikka ahdistaakin suorittaa tällei vuotta myöhässä ÄI1-kurssi, joka tarkoittaa että täytyy opiskella samassa uusien ykkösten kanssa, joita kammoan. 

- MCR -

Teenagers

They're gonna clean up your looks

With all the lies in the books

To make a citizen out of you

Because they sleep with a gun

And keep an eye on you, son

So they can watch all the things you do

Because the drugs never work

They're gonna give you a smirk

'Cause they got methods of keeping you clean

They're gonna rip up your heads,

Your aspirations to shreds

Another cog in the murder machine

They said all teenagers scare the living shit out of me

They could care less as long as someone'll bleed

So darken your clothes or strike a violent pose

Maybe they'll leave you alone, but not me

The boys and girls in the clique

The awful names that they stick

You're never gonna fit in much, kid

But if you're troubled and hurt

What you got under your shirt

Will make them pay for the things that they did

They said all teenagers scare the living shit out of me

They could care less as long as someone'll bleed

So darken your clothes or strike a violent pose

Maybe they'll leave you alone, but not me

[x4]

En kuitenkaan jaksa jäädä murehtimaan loman loppumista, vaan suuntaan katseeni kohti tulevaa ja toivon tämän kouluvuoden menevän hyvin. Yritän ottaa ilon irti normaalista arjesta ja todella pitää itteni kasassa tänä vuonna. Ei olisi nimittäin yhtään kiva joutua osastolle tänäkin vuonna. 

Ai niin, ja kunhan ensi kuussa täytän 17, alan saamaan opintotukea niin en ole edes aivan köyhä ja kunhan rahatilanne sallii aijon käydä ottamassa lisää metallia lärviin. Kuitenkaan en kerro vielä teille että mitä vaan se saa jäädä vähän myöhemmäksi x)

xoxo Homopingviini

Huomenna mennään korkeasaareen

Moikka kaikille c:

Tän viikon tiistaina mä otin nokan kohti Espoota pikkuserkun ja sen poikaystävän kyydissä ja täällä olen majaillut siitä lähtien. Junalippu ostettu maanantaiksi (koska lääkkeet ei riitä pidemmäksi aikaa ja on vielä itsenäisiä tekemättä) ja kun sitä harvoin pääsee junalla kulkemaan niin oon siitä luvattoman innoissani.

On ollut ihana viettää aikaa täysin kahdestaan pikkuserkkuni kanssa, kun olemme yöpyneet hänen mummonsa luona (ja mummo on mökillä ainakin vielä pari viikkoa). Ollaan saatu huolehtia täysin itse itsestämme ja kun sitä tapahtuu niin harvoin se on ihan virkistävää.

Kummallista vaikka onkin tullut käytyä Stadissa kiertämässä, sekä Selossa niin rahaa ei ole mennyt juurikaan muuhun kuin ruokaan ja koulujuttuihin. En oo juurikaan ostellut mitään turhuuksia (ok, ei kai vaatteiden osto olisi turhaa, mutta...). Voin olla ylpee itsestäni ees vähän... Vaikka rahaa on siltikin mennyt vitusti liikaa (melkein 70 e suomalaiseen kirjakauppaan). En edes halunnut mennä käymään Lucassa tai Kilalan liikkeessä, kun en halunnut tuhlata sinne (vaikka himottaisikin kauheasti :D).

Tänään meitä viihdytti Korkeasaari (koska olemme pihejä, sekä vähärahaisia emmekä halunneet tuhlata rahaa ylihinnoiteltuun Linnanmäkeen) ja se oli toinen kerta elämässäni, kun kävin siellä. Se oli mukava reissu, vaikka huonokuntoisena, -jalkaisena jalkani huutavatkin nyt hoosiannaa. Siltikin se oli sen arvoista, koska eläimet ovat kamalan suloisia. Valitettavasti en kehtaa sieltä ottamiani kuvia julkaista, koska puhelimella otetut kuvat eivät ole kovin hohdokkaita :D

Valitettavasti mua väsyttää jo nyt aivan helvetisti, joten lähden tonne punkan puolelle kattelemaan telkkaria. Pikkuserkun oli tarkoitus opiskella Ruotsia, mutta enpäs usko xD

......On niin outoa olla täällä pkseudulla...... O____O

xoxo Homopingviini

Animecon 2015

Anteeksi olen vähän myöhässä tän postauksen kanssa, muttei ole ollut aikaa, intoa tms kirjoitella ^^" Mutta kuitenkin...

Animecon 2015 järjestettiin tänäkin vuonna Kuopion musiikkikeskuksella 11.-12.7, 9.30-18.00 + iltabileet. Liput tuli hankittua heti niiden saapuessa, samoin majoitukset, joten ei ollut pelkoa etteikö paikalle olisi päässyt (ellei sitten olisi kipeäksi tullut). Tämä oli kolmas conini koskaan, eikä pettymys ollut tämäkään!

Majoitus avautui perjantai-iltana klo 18.00 ja olimme paikalla 18.15. Olisimme varmaan muuten kerenneet tasan kuudeksi, mutta työpäiväni loppui vasta viideltä ja oli käytävä tankkaamassa etc. Emme siis saaneet paikkoja liikuntasalista, vaan päädyimme nukkumaan luokkahuoneeseen. Ei sillä että se olisi juurikaan haitannut (Zeta vaan tykkää mieluummin nukkua liikkasalissa).

Koska Zeta sai tänäkesänä ajokortin ja oman auton oli tavaroiden kuljetus paljon helpompaa, eikä tarvinnut miettiä niin tarkasti mitä sitä nyt ottaisi ja mitä ei. Oli varsinaista luksusta nukkua ilmapatjalla viime vuotisen liikuntasalin lattialla makuupussissa nukkumisen jälkeen .D

Lähdimme lauantaiaamuna majoituspaikalta hyvissäajoin, jotta saisimme varmasti auton parkkiin hyvin, joten olimme aikalailla ensimmäisten joukossa conipaikalla. Se ei kuitenkaan haitannut, koska keli oli varsin mukava ja mieliala korkea.

Emme joutuneet odottelemaan loppujenlopuksi kovinkaan kauaa, kun näimme ensimmäiset ryhmämme jäsenet. Mä liityin viimevuonna siis tähän ajan myötä aina vain kasvaneeseen coniryhmään, joka piti yhtä aina coneissa ja jonne jokainen ryhmän jäsen oli vapaa tuomaan omia ystäviään joukon jatkoksi. En mene valehtelemaan jos sanon, että ryhmässämme oli tänäkin vuonna n. 20 henkeä. Oli ihana nähdä kaikkia pitkän ajan jälkeen.

Meillä ei ollut mikään kiire sisälle, joten jäimme suosiolla vakiopaikallemme odottelemaan innoikkainpien sisäänpääsyä ja loppujen ryhmäläistemme saapumista. Ryhmän alkaessa olla hiljalleen kasassa ja kun oli tullut halittua kaikkia tarpeeksi monta kertaa saattoi irrottautua käymään myyntipöydillä. Se ihmismäärä oli aivan järkyttävä, mutta mitäpä sä voit odottaa. Sai oikeasti pujotella ja etsiä oikeita reittejä, jotta pääsi liikkumaan. Voi sitä ihanan tavaran määrää </3

Tänäkään vuonna en käynyt yhdelläkään luennolla, enkä edes mitään kilpailuja käynyt seuraamassa, kunniavieraan näkemisestä puhumattakaan. Mua kiinnostaa coneissa paljon enemmän ystävien näkeminen ja heidän kanssa oleminen kuin luennot etc. Kuitenkin taidekuja, sekä kummitusluolamikälie tuli käytyä katsastamassa. Sydän itkee verta aina kun näkee taidekujalaisten töitä ja itseluottamus omaan piirtämiskykyyn menee täysin ^^"

Etsiskelin lähes koko päivän erästä ihmistä, joka mun oli tarkoitus tavata ja kun toivo alkoi jo pikkuhiljaa huveta hän sattui vastaani aivan sattumalta myyntipyödillä. Tuijotimme toisiamme tyhminä varmaan minuutin ennen kuin kumpikaan keksimme mitään sanottavaa ja lopulta lausahdin typeränä vain että "löysinkö?" tms. Kyseessä oli instan kautta tutuksi tullut Róni, jonka tapasin nyt livenä ensimmäistä kertaa. Hänen kanssaan pyörivät myös pari muuta tyyppiä instasta, sekä sitten muuten vain tutustuin joihinkin uusiin tyyppeihin hänen seurueessaan. Pyörin siis osana kahta porukkaa, eikä kumpikaan jättänyt kylmäksi. Oli ihana tavata niin paljon uusia ihmisiä <3

Viime vuonna kun ei tullut käytyä iltabileissä, koska en yksinkertaisesti jaksanut enää lähteä kävelemään koko päivän ravaamisen jälkeen huonokuntoinen kuin olen (nykyään vielä huonokuntoisempi vittu), joten oli varsin mukava käydä katsastamassa millainen meininki siellä oli. Kuitenkin se jäi hieman pettymykseksi, mutta toisaalta koska kyseessä oli ikärajattomat bileet ei mun rima edes ollut kovinkaan korkealla. Muut kyllä sanoivat, että edellisinä vuosina meno on ollut todella paljon parempi. Mikälie siis syönyt tämän vuoden iltabileitä. Muiden kuitenkin (suurinosa ryhmässämme on yli 18) jatkaessa K18 bileisiin lähdin mä Zetan kanssa takaisin majoituspaikalle. Halusimme päästä takaisin ennen hiljaisuuden alkamista, jotta saimme täytetyksi vajuneen ilmapatjan. Sinä iltana ei tarvinnut juurikaan unta etsiä.

Koska lauantai oli niin täynnä kaikkea olin lähes zombie koko sunnuntain, mikä vähän vei pois sunnuntain coni-iloa ja olin vain helpottunut, kun lähdimme joskus neljän maissa ajamaan takaisin kotia kohden. Kuitenkin nautin todella paljon koko conista ja toivon ensivuoden Animeconin olevan yhtä mukava.

Tällä hetkellä mulla ei ole mahdollisuutta lisätä kuvia joita otin, koska en ole kotosalla, mutta teen niistä sitten myöhemmin vaikka ihan oman postauksen. Kertoilen seuraavassa postauksessa luultavasti ihan kuulumisia ja mitä kaikkea on tapahtunut ja se tulee varmaan tässä parin päivän sisällä, joten.. Seuraavaan kertaan~

xoxo Homopingviini

Liebster Awards

Sain Liebster Awards - haasteen Julialta, suuret kiitokset c:

"Liebster Awardin idea on uusien ja tuoreiden blogien löytäminen ja se, että pienemmätkin blogit saisivat näkyvyyttä. Liebster Award annetaan bloggaajalta bloggaajalle."

Säännöt:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysyykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimetyille.

1. Lempibändi/artisti?
Näistä olenkin jo puhunut yhdessä aikaisemmassa postauksessani eli ei ole vain yhtä, mutta jos nyt rajataan vaikka kolmeen suosikkiin niin the GazettE, Nickelback ja MEJIBRAY.

2. Jos voisit matkustaa mihin tahansa, minne lähtisit ja miksi?
Japaniin. Plane and simple. Se on mun unelma.

3. Harrastuksesi?
Ei mulla sellaisia ole :D okei onpas, piirtäminen, kitaran/basson soitto, uiminen, kirjoittaminen. Ei mitään ihmeellistä.

4. Lempiruoka?
Ei ole sellaista. Ihan oikeasti.

5.Luotatko helposti ihmisiin?
En ole varma. Olen avoin persoona ja kerron hyvin herkästi aika henkilökohtaisiakin asioita puolitutuille, eikä siinä ole mulle mitään tekemistä sen kanssa luotanko niihin vai en. Olen vain sen luontoinen, ettei mua juurikaan kiinnosta, vaikka joku muukin saisi joitain asioita musta selville.

6. Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?
Tästä aineesta on jopa postaus, eli käyppä tuosta lukemassa. 

7. Missä haluaisit olla juuri nyt? Miksi? 
Mä olen aika tyytyväinen just tässä näin, ehkä tuolla rakkaan vieressä huoneen toisella puolella olis kuitenkin parasta.

8. Mitä toivot tulevaisuudeltasi?
 Ettei seuraavan opiskelupaikan hakeminen lukion jälkeen tule olemaan liian hankalaa.

9. Onko sinulla haaveammattia?
Ne aina vähän tulee ja menee, mutta joku sosiaalialanhomma tai sitten leipuri/kondiittori. 

10. Onko sinulla lemmikkejä? Jos on, niin mitä?
Ei ne virallisesti mun ole, mutta meidän perheellä on koira ja hamsteri. *klik* 

11. Onko sinulla sisaruksia?
Onhan mulla, kolme oikeastaan. Iskän uudesta avioliitosta kaksi ihanaa pikkusiskopuolta ja äidin uudesta suhteesta yksi ihana pikkuvelipuoli.


Nyt vastattuani kysymyksiin tässä tulevat seuraavat haastetut (anteeksi en haasta yhtätoista); 
Epputhefabulous
Kuutti
MuNu
Iines
Kaizu

Ja 11 kysymystä tulee tässä;

1. Lempiviikonpäivä, miksi?
2. Mikä on parasta tekemistä lomalla?
3. Minkä aistin menetys olisi sinulle pahin mahdollinen?
4. Mitä aistia ilman pystyisit elämään?
5. Lempijuoma?
6. Minkä kännykän omistat?
7. Mitä biisiä kuuntelit viimeksi?
8. Mikä lautapeli on suosikkisi?
9. Kadutko helposti asioita?
10. Mikä on paras näkemäsi elokuva?
11. Lempihedelmä? 

 Toivottavasti kaikki vastaavat haasteeseen cx

xoxo Homopingviini

When we stand together

Hyvää sunnuntai-iltaa kaikille!

Tälle postaukselle mä valitsin mahtavan aiheen, nimittäin mun ihanaiset ystäväni! Tein vanhassa blogissani jonkin sorttisen ystäväpostauksen, mutta se oli täysi floppi, eikä siitä puhuta sen enempää, joten valmiina kakkosyritykselle!

Kun olin pieni mulla ei ollut paljoa todellisia ystäviä, jos ollenkaan ja  oikeastaan aina yläasteen loppupuolelle niitä oli hyvin vähäisesti. Kuitenkin nyt lukiossa olen saanut ympärilleni ihanan joukon ihmisiä, joita voin ylpeänä kutsua ystävikseni. Tietysti mukana on myös kauempana asuvia ystäviä, joita ei tule nähtyä niin usein, eivätkä he kuulu tähän ns. "porukkaan", muttei se tee heistä yhtään sen vähemmän tärkeitä mulle.

En voi sille mitään, mutta aina ajatellessani tätä meidän porukkaa tulee mieleen töppölelut (misfit toys). Me ollaan meidän koulun oudot ja vähän ehkä pohjasakkaakin ja vaikka mukaan mahtuu myös pari jokapaikanhöylää ei suurimmalla osalla ole meidän koulussa muita kuin me.

Tämä "ominaisuus" tekee kuitenkin meidän porukasta vahvan ja ainutlaatuisen. Jokainen on erilainen ja kaikki hyväksytään mukaan vioistaan ja puutteistaan huolimatta. Jos käytetään stereotypisiakäsitteitä niin mukaan mahtuu nörttiä, rokkaria, laihaa, diivaa, otakua, tomboyta, lihavaa,  ja muita mukavuuksia. Ei ole sellaista johtaja-tyyppiä jonka mukana muut kulkisivat vaan kaikki ovat tasavertaisia, suuria persoonia. Sanoisin että tämän takia ei myöskään kiistoilta tai riidoilta väistytä.  Koskaan ei näiden kavereiden kanssa ole tylsiä hetkiä ja suurimmalta osasta ajasta voisin kuvitella että ihmiset jotka kävelee ohi pitää meitä hulluina .D

Meidän porukasta kaikista läheisimmät mun kanssa varmaan on (kun Zetaa ei lasketa) rakas Inka ja Epputhefabulous. En mielellään lokeroisi ihmisiä tai pistäisi niitä paremmuusjärjestykseen, mutta esimerkiksi Inkasta tekee erikoisen meidän ystävyyssuhteen pituus (varmaan 8 vuotta O______o Daaaamn girl!).

 Etten mä nyt kuitenkaan takerru pelkästään tähän lähdetään suuntaamaan eteen päin.

 Toisen puolen mun ystävistä rakentaa ne, jotka ei asu ihan lähettyvillä ja joita näkee vain harvoin. Osa on tullut tutuiksi netin kautta, osa taasen osastoreissuiltani ja kuka mitenkin. On varmaan monia mielipiteitä siitä onko internetystävät oikeita ystäviä, mutta screw them.

Mä olen tavannut erään mun parhaista ystävistäni netin kautta ja nähnyt sen livenä vain kerran, muttei se muuta mitään. Mä olen tuntenut Ookan jo varmaan viisi vuotta ja se on yksi niistä ihmisistä jotka tuntee mut parhaiten tässä maailmassa. Totta kai internetsuhteet on erilaisia kuin livesuhteet ja niille täytyy omistautua aivan eri tavalla (ainakin alussa) jos haluat suhteen säilyvät, mutta kaikki on sen arvoista.

Kourallisen ystäviä olen taas saanut osastoreissuiltani ja haluan korjata virheajatuksenne ettei mun tarvitsisi enää ikinä kuulla siitä miten mun ystävät olisivat mulle huonoa seuraa, vain koska heillä on mtongelmia.

Totuus on nimittäin se ettei tmongelmat tee niistä ihmisistä yhtään sen huonompia ystäviä kuin muutkaan. Useimmiten yhteisymmärrys on jopa parempi mulla ja mun osastolta saaneilla kavereilla kuin normaaleilla. Ehkä sen takia meidän on myös helpompi ollut alusta asti luottaa toisiimme.

Älkää siis ikinä leimatko ihmisiä sen perusteella onko heillä mtongelmia vai ei.

Haluan nostaa esille hyvän esimerkin. Rakas ystäväni Iisa, tutustuin siihen ensimmäisellä osastojaksolla yli vuosi sitten. Se kävi aivan järkyttävän nopeasti, mutta jo parin ensimmäisen juttelu kerran jälkeen meidän välille oli syntynyt sellainen tietynlainen yhteys. Se oli jotain aivan uskomatonta, eikä mun mielessä käynyt missään vaiheessa, vaikka sain tietää paljon tämän ongelmista ja sairauksista, että lopettaisin ystävyyssuhteemme. Oikeat ystävät eivät nimittäin hylkää, vaikka toisella olisi kuinka vaikeaa tahansa.

Harmittaa etten jaksa kertoa jokaisesta ystävästäni jotain, enkä saanut tähän postaukseen mitenkään sisällytettyä edes paria ihmistä, joista olisin halunnut puhua. Kuitenkin olen tyytyväinen ja toivon, että mahdollisimman moni ystäväni tulisi lukemaan tämän postauksen, koska vaikkei heitä tässä nimeltä mainittaisikaan ei se tee heistä yhtään sen vähemmän rakkaita mulle.

Kaikille ystävilleni;

Mä rakastan teitä kaikkia aivan älyttömästi ja toivon että meidän ystävyys jatkuu aina vanhuuteen asti <3 Älkää koskaan epäröikö jos haluatte tulla juttelemaan, mulla on aina aikaa mun ystäville. Tietäkää myös, että vaikkei me aina juteltaisikaan niin älyttömästi ootte mun mielessä silti.

xoxo Homopingviini

PS.

Niin erilaiset yhdessä ollaan, mut mun elämässä riittää kun oot tässä.

 Katsoo kai toiset ristiin ja nollaan,

 se ei haittaa yhtään tuli sulattaa jään niin erilaiset yhdessä ollaan.

 

Pills, Pills, Pills

Iltaa kaikille c.

Onneksi on kesäloma, eikä mulla ole kiire pois koneelta, joten ei haittaa, vaikka aloitankin tämän postauksen teon vasta kellon tullessa joidenkin minuuttien päästä 21.20. Heh heh. Onhan mulla huomiselle paljon tekemistä; terapia, autokoululla teoriatunnit ja semmosta, mutta luultavasti näin puoli neljän aikaan iltapäivällä heränneenä tulen valvomaan vielä jonkin aikaa .D

Tänään puhun siis masennuslääkkeistä ja vähän omista lääkkeistäni yleensäkin. Kun olin lapsi ei mun onneksi tarvinnut syödä mitään kovinkaan ihmeellisiä lääkkeitä, koska en sairastellut mitenkään normaalia enempää. Ainoa mikä on ollut riesanani sieltä asti on erilaiset rasvat; normaalit perusrasvat ja erilaiset lääkerasvat (vai miksi niitä kutsutaan?) Oli mulla joskus kyllä sellaisia sinisiä, pieniä pilleireitä, mitkä auttoivat ehkäisemään kutinaa, mutta ne kuuluu samaan kategoriaan noiden rasvojen kanssa; atoppinen ihottuma. Lapsena koko kehoni kukki (erityisesti talvella), kuten ruusupuska ja äiti sai rasvata koko kehoni aina iltaisin päästä varpaisiin. Nykyään ei tilanne onneksi ole niin paha ja välillä on aikoja jolloin kokonaiseen puoleen vuoteen ei välttämättä ole ihottumaa missään. 

Varsinaisten lääkkeiten kirjo elämässäni alkoi kasvaa masennukseni myötä. Ensin halusin olla ilman masennuslääkettä, vaikka mulle tarjottiinkin mahdollisuutta sellaista saada kokeiluun. Valitettavasti mulla ei ole koskaan ollut mikään kovin hyvä kuva masennuslääkkeistä, joten halusin mieluummin kokeilla pärjäisinkö ilman. Koulunkäynnin alettua kuitenkin vaikeutua masennuksen takia päätin antaa periksi ja suostua kokeilemaan lääkitystä. 

"Cipralexia ei normaalisti pitäisi käyttää lapsilla ja alle 18-vuotiailla nuorilla. //

Venlafaxin Orion depotkapseleita ei tavallisesti pidä käyttää lapsilla, eikä alle 18-vuotiailla nuorilla. //

Voxraa ei suositella käytettäväksi alle 18-vuotiaiden hoitoon."

Tavallaan kadun sitä ja tavallaan en. Olen näiden kahden vuoden aikana syönyt kolmea eri masennuslääkettä ja vasta hetki sitten päätettiin lääkkeen vaihdosta (joka on tällä hetkellä menossa). En myöskään voi sille mitään, että alkaa epäilyttää millaisia myrkkyjä sitä vetää, kun pakkausselosteessa lukee ettei suositella alle 18-vuotiaille puhumattakaan siitä kauheasta mahdollisten haittavaikutusten listasta. Eräs lääke jota mulle kokeiltiin ahdistukseen aiheutti mulle niin pahoja ahdistuskohtauksia, että mulle tuli paha olo fyysisesti eli teki täysin päinvastoin mitä piti.

Yhden asian hyväksymiseen meni kuitenkin oma aikansa; Se ei tee musta pahaa, tai huonoa ihmistä, vaikka syönkin masennuslääkkeitä. Se ei tee musta heikkoa. 

Ensimmäinen lääkkeeni oli Seronil. En muista kuinka paljon sitä söin, kun en silloin jotenkaan osannut kiinnittää niihin annoskokoihin huomiota sillein (mikä tuntuu nykyään helvetin typerältä). Valitettavasti Seronil ei tuonut toivottua vaikutusta, joten jouduttuani/päästyäni osastolle ensimmäisen kerran siellä lääkäri päätti vaihtaa lääkkeeni Cipralexiin. Muistan ihmetelleeni miksi lääkeannostani alettiin pienentämään, koska kukaan ei ollut vaivaantunut kertomaan mulle että lääkettä alettiin vaihtamaan. Kuitenkin Cipralex ei myöskään tuottanut oikein minkäänlaisia tuloksia, joten sen jälkeen päädyttiin Venlafaxin Orion nimiseen lääkkeeseen. Venlafaxinia taisin syödä lääkkeistäni kaikista pisimpään ja suurin annostus taisi olla sen 300 mg. Olin itse suhteellisen tyytyväinen tähän lääkkeeseen, koska se piti mielialani suhteellisen tasaisena ja "normaalina", mutta koska normaali tarkoittaa mulle että bdi on ainakin 35/36 ei se oikein vakuuttanut terapeuttiani saati lääkäriäni/psykiatriani. Nyt ollaan siis aloitettu Venlafaxiniin lasku ja Voxran lisäys sen tilalle. Toivon todella etten tule saamaan vieroitusoireita, koska sekin on mahdollista, vaikka Venlat lasketaankin hitaasti nollille.

Olen kamalan väsynyt tähän lääkkeiden kanssa rumplaamiseen, mutta valitettavasti en vain osaa sanoa ei, kun ehdotetaan uuden lääkkeen kokeilua. Olen valitettavasti ikuinen optimisti (ainakin tässä asiassa.. ehkä myös aikuisten tahdon uhmaaminen pelottaa) ja aina valmis kokeilemaan jotakin uutta. 

Kuitenkin mielipiteeni on varsin karu; Jos masennuslääkkeistä olisi oikeasti jotain hyötyä, niin masentuneiden määrä vähenisi, eikä lisääntyisi. En siltikään kiellä sitä, että niistä voi olla hyötyä joillekin ihmisille. Toivoisin vaan että olisi enemmällekin osalle ihmisistä. 

Muita lääkkeitäni tällä hetkellä on sitten Ketipinor ja Thyroxin. 

Aluksi Ketipinor määrättiin nukkumiseen ja mahdollisesti ahdistukseen, mutta koska se toimii ahdistukseen yhtä hyvin kuin junanvessa se kohta otettiin pian pois perusteista. Kuitenkin olen tyytyväinen Ketipinoriin, koska elämä ilman sitä on varsinaista helvettiä (ainakin kouluaikoina, näin lomalla ei ole niin väliä vaikka nukkuisinkin miten sattuu). 

Thyroxin taas on kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka bongattiin viimeisimmällä osastoreissullani (sen takia myöskään lääkitystäni ei alettu silloin vaihtaa, koska haluttiin ensin saada kilpirauhasarvot normalisoitumaan). Nykyään arvoni ovat kyllä jo viitealueella, mutta ainakaan vielä toistaiseksi lääkettä ei ole lähdetty laskemaan vaan se pidetään ylläpitolääkkeenä. Luulisin kuitenkin että jossain vaiheessa lähdetään kokeilemaan lähtevätkö arvoni laskuun ilman lääkettä vai ei. 

Mutta siis...

Jos totta puhutaan en usko että ihmiset, joiden ei tarvitse syödä minkäänlaisia lääkkeitä tajuavat miten onnekkaita he oikeasti ovatkaan. Heidän kehonsa on puhdas ja mielensä kirkas. Ei täynnä mitään ylimääräisiä mömmöjä. Neuvoisin siis kaikille, että vältelkää lääkkeitä viimeiseen asti. Älkää syökö mitään lääkkeitä ellei se ole aivan välttämätöntä. Elämä on paljon parempaa ilman lääkkeitä (ellei kyse ole sitten jostain elintärkeistä mitä ilman ette pärjäisi vaan kuolisitte siihen paikkaan tms). 

xoxo Homopingviini

Cold-Coloured Reality

Kaikkihan on varmaan huomanneet tuolla "Lehtiset" osiossa olevan "Toinen blogi !!TW!!" linkin? Hyvä. Mä oon joskus sivussa tainnut puhua teille tästä kyseisestä toisesta blogista, mutten ole sillei jaksanut oikein valottaa miksi se on ja mikä se on. 

Ennen vanhaan mulla ei ollut kuin yksi blogi, joka sisälsi kaikkea mahdollista. Kuitenkin mä huomasin nopeasti miten se täyttyi melkeinpä 80% masennuspaskasta mun pääni sisällä, joten päätin luoda itselleni toisen blogin, jonka pyhittäisin vain matkalleni masennuksen kanssa ja jonne voisin "angstata" aivan niin paljon kuin haluan. Oli aika jolloin se olikin ainoa olemassa olevani blogini, koska erään sen aikaisen blogini tekstin takia tulin koulussa kiusatuksi ja poistin sen aikaisen pääblogini. 

Tällä hetkellä tämä "masennusblogi" kantaa siis nimeä Cold-Coloured Reality ja kirjoittelen sinne valitettavasti useammin kuin tänne. Kuitenkin sen ollessa mulle vähän kuin päiväkirja niin saanen anteeksi? Olen toisaalta todella iloinen ettei blogilla ole paljoa lukiota, koska sillä tavalla se on paljon yksityisemmän oloinen, mutta toisaalta taas on ihana tietää että on edes hieman ihmisiä, jotka todella tietävät mitä koen ja miltä musta oikeasti tuntuu. 

Siitä huolimatta vaikka tuo blogi on mulle todella tärkeä ja rakas niin koen että tämä blogi on enemmänkin se pääblogi, jonka aijon pitää hengissä vielä monen monta vuotta ja vielä masennuksenikin jälkeen. Tämä blogi nimittäin kuvaa enemmänkin sitä todellista mua, eikä sitä masennusminää, vaikka se onkin tällä hetkellä melkeinpä sama asia. En kuitenkaan halua, että mun oikea luonne ja todelliset tunteet jäävät masennuksen siivittämien varjoon ja siksipä myös tämän hetkinen "Everything From the Inside" onkin loistava nimi tälle blogille. Kerroin avoimesti kaikista asioista. 

Mutta siis ehkä sen takia halusin kirjoittaa teille vähän tuosta toisesta blogista, koska onhan sekin osa mua. En nyt tässä pakota ketään menemään sitä seuraamaan tai lukemaan aktiivisesti, koska ymmärrän että se voi olla aika triggeröivää tekstiä joillekkin, mutta jos jossain vaiheessa sattuisi vaikka käymään niin ettei musta kuuluisi pitkään aikaan mitään niin kannattaa aina käydä katsomassa onko mitään tapahtunut toisen blogin puolella. Sieltä saattaa nimittäin löytyä vastauksia mahdolliseen hiljaiselooni. Toivottavasti niin ei kuitenkaan tapahdu ainakaan vielä pitkään aikaan. 

"Until you have seen me laught my ass off you haven't seen the real me."

-me-

xoxo Homopingviini 

Summertime

Paljon onnea kaikille valmistuneille ja hyvää kesää!

Aurora - Se soi

On aika hieno fiilis, kun oikeasti on ensimmäinen lukiovuosi suoritettu kunnialla läpi. Voin sanoa oikeasti olevani ylpeä itsestäni, vaikkeivat numeroni mitään maailman parhaita olekkaan. Keskiarvo valitettavasti vain 6.7, mutta en siitä lannistu. Mulla on vielä paljon aikaa korottaa ja toivoin ensi vuoden menevän paljon paremmin. 

Loppuarvosanat;

Englanti 7 

Lyhyt matematiikka 6

Fysiikka 6

Uskonto 5 (älkää kysykö)

Filosofia 7

Historia 7

Musiikki 9

Tietotekniikka S

Suoritettuja kursseja tällä hetkellä vain 11,5. 

Koekeita vaille suoritettuja kursseja 3. 

Itsenäisiä kesäkursseja 2. 

Ensi vuonna olisi tarkoitus suorittaa ainakin 21 kurssia, ihanne olisi mulle 24/25.

Nyt kuitenkin riittää koulusta puhe! Kesäloma on virallisesti ja on aika rentoutua, jotta jaksetaan sitten taas syksyllä. Mulla on valitettavasti ainakin ensi viikolle melkein joka päivälle jotain tekemistä, mutta kai tämä kuuluu jollain tapaa "aikuistumiseen" tms. Maanantaina tukihenkilön luokse, tiistaina koe (...), keskiviikkona sossuun ja sen jälkeen rakkaan ystäväni Epputhefabulousin, tai tuttavallisemmin Ennin luokse yöksi ja perjantaina labraan, sekä terapiaan. En ole koskaan käynyt Ennin luona (ellei ulkopihaa lasketa), joten olen hyvin tyytyväinen ja iloinen saadessani siihen mahdollisuuden (haluan päästä silittelemään lehmiä!)

Nyt on mun kuitenkin aika sulkea suuni ja näihin kesäisiin kuviin ja tunnelmiin lopetan tän postauksen~

xoxo Homopingviini

Life is better with a pet

Tää on varmaan jo kolmas kerta vajaan viikon sisään, kun oon aloittanut kirjoittamaan tänne tekstiä. Bloggaamishimo on suuri, mutta kaikki aiheet on tuntuneet taas vaihteeksi aivan pystyynkuolleilta. En kuitenkaan uskalla jättää tätä blogia kovinkaan pitkäksi aikaa päivittämättä, kun pelkään että sitten oikeasti unohdan tämänkin olemassa olon (vaikea toisaalta uskoa, kun koneella ollessani 75% ajasta menee bloggeriin). 

Mä oon ehkä kerran maininnut, että meidän perheellä on kaksi lemmikkiä, mutta mitään sen suurempaa en ole tainnut eläimistä puhua? Nyt ajattelin kuitenkin korjata asiaa, kun lemmikit on aika suuri osa mun elämää. Meillä on ollut lemmikki niin kauan, kun vain muistan (- ehkä vuosi tai kaksi, kun eräs koiristamme kuoli), enkä osaisi kuvitella eläväni ilman eläinystävää. Rakastan eläimiä. 

Meillä on tällä hetkellä siis koira ja hamsteri. Tänään puhun luultavasti koirastamme enemmän, koska se on ollut pidempään ja siitä on enemmän sanottavaa. 

Koiramme on sekarotuinen, syksyllä yhdeksän täyttävä, uros, nimeltään Oskari tai tuttavammin Osku. Oskari tuli meille 17.1.06 vuosi tai kaksi edellisen koiramme lopettamisesta. Se ostettiin alle puolen vuoden ikäisenä vanhalta pariskunnalta, joka ei enää syystä tai toisesta voinut pitää koiraa. Hinta oli halpa ja isännän huutaessa ilmeisesti hieman kännipäissään olohuoneesta uhkauksia koiran tappamisesta ellemme ottaisi sitä oli aika selkeää, että koira tulisi meille. 

Ensimmäisestä päivästä Oskarin kanssa mulle on jäänyt selkeinpänä mieleen lumileikit pihalla. Olin istumassa hangessa, jotain varmasti todella järkevää rakentelemassa, kun enemmän innoissaan kuin älyissään oleva koira hyppäsi selkääni nylkyttämään :D

Ensimmäinen ilta meillä.

Oli hieman harmillista, kun koiraa ei selvästikkään oltu osattu kouluttaa oikein mitenkään, joten me saimme sen kontallemme. Koiran koulutus pitäisi kuitenkin aloittaa jo hyvissä ajoin ja meidän aloittaessa myöhässä se teki siitä myös haasteellisempaa. Jostain syystä koira myös kammosi aivan kamalasti kynsien leikkausta ja alkuaikoina tarvittiin kaksi ihmistä, jotta se homma saatiin hoidettua. Mä itse en uskalla vieläkään leikata niitä itse. Hyppiminen ihmisiä vasten oli myös suuri ongelma, koska osa kavereistani pelkäsi Oskaria, vaikkei se koskaan mitään pahaa tarkoittanut. Se oli vain enemmän innoissaan kuin älyissään. Vetämisestä hihnassa en sitten edes halua puhua. Ugh.

Kuitenkin kaikista "vioistaan" huolimatta Oskari on hyvin hyvä sydämminen koira, eikä ole koskaan ollut äkäisen luontoinen (paitsi nuohooja, sen se varmaan raatelisi jos pystyisi, en tiedä miksi). Virtaa on aina ollut aivan kamalasti ja intoa tehdä kaikenlaista. Rapsutuksia se rakastaa ja osaa aina olla kinuamassa lisää ja lisää. 

Tuuletus pelaa 5/5

Nyt herran tosiaan täyttäessä jo yhdeksän syksyllä huomaa kyllä menon hidastuneen. Kuitenkin voin mennä takaamaan, että jos et jo tietäisi minkä ikäinen koiramme on ja näkisit millaista laukkaa se vetää et uskoisi kyseessä olevan jo kohta seniori koira. 

Oskari rakasti isäpuoleni varpaiden nuolemista nuorempana.

Emme juurikaan ole opettaneet Oskarille mitään ihmeellistä, mutta kökötys on sen bravuuri. Kun kököttää saa herkkupalan. Nykyään ei kuitenkaan lonkat enää meinaa herralla kestää, joten se ei voi kököttää kovinkaan pitkään.

Hamsterimme Milli taasen on varsin tuore tapaus. 

Se haettiin meille 5.9.14 ja se oli silloin jo vuoden ikäinen ja saanut juuri vähän aikaa sitten yhden poikueen. Ensin meidän oli tarkoitus ottaa poikainen tästä Millin poikueesta, mutta kävi niin, että omistajat olivat säästäneet kaksi poikasta (jotka oli varattu netin kautta), loput vieneet eläinkauppaan myyntiin ja sitten toinen poikasista tappoi sen meidän poikasen. Kuitenkin omistaja oli hyväsydämminen ja myi meille poikasen sijasta itse emon c:

Kuva on hieman huono, mutta parempaa en nyt tähän hätään saa .D
Käykää kattomassa mun instasta.

Milli ei kerennyt olla meillä kuin päivän tai kaksi, kun se karkasi häkistään jo ensimmäisen kerran. En ollut silloin itse kotona, eikä kukaan muu kiinnitä siihen yhtä paljon huomiota kuin mä, joten se kerkesi olla tutkimusmatkalla meidän talossa kokonaisen päivän ennen kuin isäpuoleni noteerasi koiramme oudon käyttäytymisen ja Millin häkin tyhjyyden. Aika urpoja mun mielestä, kun eivät aikaisemmin tajunneet.Tämän tapauksen jälkeen Milli on päässyt karkuun ehkä kerran tai kaksi, mutta aina se on saatu nopeasti takaisin häkkiinsä.

Voin sanoa, että meidän pikkuisella on harvinaisen luksus oltavat, kun sille hommattiin pian sen saapumisen jälkeen suuri kanin häkki asutettavaksi aivan yksin. Ajattelin että se on ihan hyvä idea hommata uusi häkki, kun aikaisempi häkki (nykyinen varahäkki) oli pieni normaalikokoiselle hamsterille (edesmenneen kääpiöhamsterimme peruja), mutta järkytyin kun äiti kertoi ostaneensa kanin häkin. Kuitenkin Milli on sen verran touhukas tapaus, niin on vain parempi että sillä on paljon reviiriä ja enemmän tekemistä (tosin niin on myös enemmän siivoustakin..).

Pääpointtini on kuitenkin, että mä rakastan meidän lemmikkejä, enkä koskaan vois olla elämättä ilman sellaista (ehkä pakon edessä vuoden tms, mut sekin olisi jo kidutusta). Eläin on ihmisen paras kaveri. Ei vaan koira, vaan yleisesti, kenellä mikäkin eläin nyt on sydämmen valloittanut.

Tuleivaisuudessa sitten joskus mun haaveena olisi omistaa collie ja sen lisäksi vielä joku muukin eläin. Collie on ollut mulla aina nro. 1 koirarotu, koska aikaisempi koiramme ennen Oskaria oli maailman ihanin collie. Se joku muu eläin/eläimet voisi olla esim. siili, kilpikonna, kissa tai pupu. Olen mä marsuakin miettinyt, mutta katsotaan nyt.

Omistatteko te lemmikkejä? Millaisia? Mitkä on teidän lempieläimet?

xoxo Homopingviini

StuDYING

Mä oon tässä miettinyt päätäni puhki, että mistä kirjoittaisin, kun ei taas oo päässä mitään fiksua. Tähän aikaan vuodesta varmaan aika moni puhuisi jotain Euroviisuista (seuraan kyseistä kisaa tässä puolella silmällä), mutta mua ei innosta kyseinen kisa niin paljon, että jaksaisin vaivautua. On hyviä biisejä ja noin, mutta niin.. Bleh :D

Koeviikko alkoi itselläni hyvin rennosti, kun kaikki kokeet on vasta ensi viikon puolella, eli olen saanut olla rennosti. Heh. Olen ollut aina hirveän laiska lukemaan kokeisiin, mikä tietysti näkyy aina välistä ihan kunnolla, mutta varmaan nyt ollessani jo lukiolainen pitäisi alkaa ryhdistäytyä. Tai niin ainakin kaikki muut ajattelee. Mun asenne on aikapitkälti opiskelun kannalta sellainen, että mä panostan niihin aineisiin, jotka koen ja tiedän itselleni tarpeellisiksi ja muilla ei ole niin väliä, kunhan läpi saan. Sanokaa laiskaksi ihan rauhassa. 

Muutenkin kun olen ollut aina vain keskiverto-oppilas, enkä ole koskaan mihinkään muuhunkaan edes tähdännyt olen tyytyväinen jos saan seiskoja kokeista suurimman osan. Tietenkin kasit ja ysit on aina suuri plussa ja tuntuu mukavalta, mutta tuntuu että seiska kuvaa mua kaikista parhaiten opiskelijana, ehkä myös jopa ihmisenä. 

Olen jo yrittänyt varautua henkisesti sukulaisilta tuleviin valituksiin, kun keskiarvoni on laskenut sitten yläasteen ja kuinka pitäisi panostaa kouluun enenmän. Blaa blaa. Helppo on sellaisten ihmisten huudella, jotka eivät edes ole käyneet lukiota (98% meidän suvusta ei ole). Muutenkin tämä on vasta ensimmäinen neljästä lukiovuodesta, joten lopputulosta on vielä hyvin vaikea ennustaa. Eikö tärkein ole muutenkin se että olen itse tyytyväinen? Mielestäni kyllä. Tässä on myös kyse kuitenkin mielenterveydestäni ja varsinkin nyt, kun vointini tuntuu olevan laskussa, valitsen mielummin järjissä pysymisen kuin totaalisen romahtamisen niinkin urpon syyn kuin koulustressin takia. Yksi yliannostus riittää mulle kiitos.

Kuitenkin....

Onnea kaikille kokeisiin!

  Vielä pari jäljellä ja sitten päästään lomailemaan~ 

(Enkä sano tätä vain lukiolaisille, vaan yleisesti kaikille opiskelijoille!)

xoxo Homopingviini

You're such attention whore!

Heippa kaikille!

Mä oon tässä vähän aikaa miettinyt yhtä asiaa ja halunnut oikeasti repiä hiuksiani päästäni, koska ärsyttää niin sairaasti. Kun selailee nettiä/muuta sosiaalista mediaa ei voi olla huomaamatta sellaisia negatiivisia kommentteja ja kirjoituksia, joissa selitetään/valitetaan kuinka joku ihminen on hirveä huomiohuora kirjoittaessaan netissä niin tai näin tai laittaessaan nettiin jonkun tietynlaisen kuvan. 

Se on aivan helvetin typerää! Ihan oikeasti. Koko sosiaalinen mediahan perustuu asioiden jakamiseen toisille ihmisille, eikä sitä olisi edes olemassa elleivät ihmiset olisi aivan helvetin uteliaita ja halukkaita tunkemaan nokkaansa jokaiseen asiaan.

On siis aivan turhaa mennä sanomaan vaikka ig.ssä jollekin tyypille että tämä on huomiohuora, koska niin olet sinä itsekin. Vaikka se sinun rakas ig/tumblr/twitter-tilisi olisi kuinka olemassa vain sinua varten ja vain sinun omia mielipiteitäsi varten, kun olet päättänyt ne sosiaalisessa mediassa julkaista osa sinusta haluaa saada huomiota ja haluaa ihmisten näkevän kuvasi/kirjoituksesi. 

Minäkin olen siis huomiohuora, koska kirjoitan tätä blogia. Olen huomiohuora, koska jaan mielipiteitäni ja tuntojani täällä, twitterissä, facebookissa ja kuvien muodossa ig.ssä, sekä tumblerissa. Kuitenkaan en ole sen pahempi ihminen kuin te muutkaan, koska kaikki jotka käyttävät sosiaalista mediaa ovat myös huomiohuoria. Kaikki te ihmiset, jotka julkaisette omia kuvianne, omia kirjoituksianne, omia mielipiteitänne, te kaikki olette huomiohuoria. 

Ollaan siis huomiohuoria kaikki yhdessä.

xoxo Homopingviini

Silmät sydämeeni

Omistan tän postauksen mun rakkaalle, Zetalle/Kuutille/Lakubonille, kuka nyt milläkin nimellä häntä haluaa kutsua eli jos ei hempeily kiinnosta niin en suosittele lukemaan ^^"

 Eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun me päätettiin yrittää yhdessä.  Hitaasti, mutta varmasti, niin me sovittiin. Katsotaan rauhassa tuleeko tästä mitään vai ei ja nyt kun annat mulle hyvänyön suukon en voisi olla tyytyväisempi.

Kai oon jotain tehnyt oikein, kun sä vielä siinä oot

Tämän ruostuneen ankkurin ainoa toivo sä oot

Vedät mut pinnalle, riuhdot rannalle, uudestaan ja uudestaan

Kun sä vielä siinä oot kai jotain tehnyt oikein oon.

(Ruostunut Ankkuri - Antti Railio)

Meidän suhteen aikana on tapahtunut kaikenlaista, mutta koskaan me ei olla riidelty. Sanaharkkaa silloin tällöin, mutta sekin hyvin vähäistä. Ollaan kestetty yhdessä ihmisten ahdasmielisyys ja turvauduttu toisiimme tarpeen tullen. 

Mä en varmaan ole ollut mikään maailman paras tyttöystävä, kun otetaan huomioon masennus, itsetuhoisuus ja osastojaksot, mutta ehkä se että me yhä ollaan yhdessä kertoo siitä että tämä on oikein. Me ollaan oikein. Meidän rakkaus on oikein.

Mä rakastan sua.

Rakkaus on (rakkaus on)

Ikiaikainen ja suunnaton

Se on rajoittamaton, täysin viaton

Vaikka miten se kahlitaan

Rakkaus on (rakkaus on)

Vastasyntynyt ja suojaton

Se on rajoittamaton, täysin viaton

Vaikka miten se tuomitaan

Kävi miten kävi sinä tiedät jo sen

Kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy

Sinulla on lupa olla onnellinen

Sydämesi on vielä joku päivä peloton.

Toivottavasti meillä tulee vielä olemaan monen monta yhteistä vuotta edessä~ 

xoxo Homopingviini