Kirjoitin viime helmikuussa postauksen, jossa kerroin omasta masennuksestani ja siitä on nyt yli vuosi aikaa, joten ajattelin että voisin kirjoittaa vähän aiheesta; "Mitä masennukselle kuuluu nykyään?"
En siis suosittele tätä postausta kellekään, jos puhuminen tai mainitseminen aiheista kuten itsetuhoisuus yms aiheuttavat helposti epämukavaa oloa tai ahdistusta. Viime vuoden helmikuussa tapahtui myös varmaan kaikista suurin pohjalla käynti koko masennukseni aikana ja se tapahtui vain pari päivää kyseisen postauksen kirjoittamisen jälkeen; otin elämäni ensimmäisen ja tällä hetkellä ainoan yliannostuksen (sekin olin hyvin pieni).
Vaikka alkutalvi oli mulle todella vaikeaa aikaa, enkä hetkeen jaksanut välittää mistään ja kaikki tuntui niin paskalta lähes jatkuvasti, että harkitsin hetken jopa osastohoitoon pääsyn pyytämistä, niin nyt asiat ovat kokonaan eri tavalla. Luultavasti saan kiittää tästä nyt vihdoin ja viimein sopivalta tuntuvaa masennuslääkettä, joka astui mun elämään viime kesän loppupuolella muistaakseni. Voxran aloittamisen jälkeen mun olosta on tullut todella paljon virkeämpi.
En voi sanoa että mulla olisi edelleenkään mitenkään kamalan helppoa, mutta siihen nähden mikä tilanne on ollut viimeisen kahden vuoden aikana niin tää on huimasti parempaan päin. Enää ei tunnu siltä että mun silmillä olisi jatkuvasti sellainen harmaa, paikoittain kokonaan musta masennuksen verho, joka estää nauttimasta kaikista elämän hyvistä puolista. Mä en eristäydy enää niin paljoa, vaan oikeasti vietän aikaa perheeni ja ystävieni kanssa. Ystävien kanssa en yleensä kyllä ole kovin paljoa koulun ulkopuolella, välillä, mutta kuitenkin siihen nähden että yhdessä välissä en ollut heidän kanssaan lähes ikinä, vaan makasin kaikki päivät omassa huoneessani/yläkerrassa pahassa olossani niin aika paljon paremmin menee.
Edelleen huonoja aikoja on, joskus yksittäisiä päiviä, joskus voi kestää jopa viikon tai ylikin ja silloin ahdistaa ja masennus puree niin vahvana, että tulee pieniä epätoivon hetkiä jolloin mietin vain mitä järkeä tässä on. Yöt/illat ovat myös aina päiviä vaikeampia ja silloin ahdistus ja paha olo yllättävät helpommin. Nykyisin mulla onkin aika paljon tällaisia..keskihyviä päiviä eli että suurimmaksi osaksi on ihan hyvä olla, mutta satunnaista ahdistusta ilmenee tai sitten että illalla olo muuttuu todella masentuneeksi ja ahdistuneeksi.
En voi sanoa, että olisin mitenkään harmissani siitä että huonoja päiviä ja oloja edelleen on, koska olen niin tyytyväinen siihen muutokseen mikä on tapahtunut. Se on ihan okei että välillä on kamala olla, koska ei aina tarvitse jaksaa ja silloin tärkeintä on vaan muistaa hengittää ja yrittää ottaa rauhassa. Mun läheiset ymmärtää kyllä että huonoina päivinä mä haluan ja tarvitsen rauhaa. Niistäkin päivistä selviäminen vain tarkoittaa ettei se paha olo ole ikuista vaan siitä kyllä pääsee.
Tällä hetkellä en ole myöskään käyttäytynyt itsetuhoisesti yli kuukauteen ja vaikken itse osaa iloita siitä kunnolla, niin yritän kyllä vakuuttaa itselleni että se on mahtava asia, kuten terapeuttinikin yritti vakuuttaa. Mä en ole ylpeä siitä että olen satuttanut itseäni ja vaikka mulle usein tuleekin epämukava olo näyttää mun arpista kehoani muille niin silti teen niin, koska mun arvissa ei oo mitään vikaa tai mitään hävettävää. Ne on vaan arpia ja se fakta että ne on arpia, eikä tuoreita ole on se pääasia. Joskus voi tulla niitä aikoja että repsahtaa samoihin virheisiin kuin ennen, mutta se kuuluu elämään, eikä kukaan sanonut että itsetuhon kierteestä pääseminen olisi helppoa. Mä kuitenkin yritän.
Vielä on paljon epäkohtia joita on työstettävä, varsinkin se itsensä hyväksyminen ja itsestään välittäminen, mutta ehkä mä joku päivä voin katsoa peiliin ja hymyillä sille mitä näen. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen että olen kuitenkin edes edistynyt, enkä ole samassa paskassa uimassa kuin aikaisemmin.
Don't give up.
xoxo Homopingviini
