Alkusanoiksi, lupasin pitää tämän blogin masennusvapaana, mutta tarkoitin sillä vain sitä ettei masennuksen täyteisiä postauksia tule tai en kirjoita mitään masennuksen vallassa, koska se ei olisi kenestäkään kivaa. Kuitenkin haluan nyt kertoa vähän teille omista kokemuksistani ja mielipiteistä masennukseen liittyen eli älkää lukeko jos tuntuu teistä pahalta. Kiitos~
Kaikki muuttui huonommaks kun sain daignoosin F32
Hyvin moni ihminen oli varmasti aika puulla päähän lyöty, kun heille kerrottiin tai kerroin heille masennuksestani. Monet ovat sanoneet ettei ole sitä ollenkaan arvannut, tajunnut tai edes aavistanut. Ihmetystä on paljon. Varmaan sanomattomana myös paljon epäluulojakin.
Suurinosa ihmisistä tuntee mut sosiaalisena, puheliaana ja yleisesti aina hyväntuulisena ihmisenä. Sellainenhan olen perusluonteeltani ja se on mulle luonnollista. Kuitenkin olen kärsinyt itsetuhoisuudesta ja keskivaikeasta masennuksesta (F32.1) jo melkein kaksi vuotta.
Miten tämä on mahdollista?
Kaikilla ihmisillä on joskus vaikeaa ja teini-ikäisenä kun hormoonit jylläävät tms se on luonnollista ja normaalia, täysin odotettavissa. Missä menee siis ero täysin normaalin "teini-angstin" ja oikean mielenterveysongelman välillä? En tiedä, mutta itse kokisin sen niin, että teiniangsti on ailahtelevaa, joskus täysin käsittämätöntä ja ennen kaikkea näkyvää, mutta ei pysäyttävää. Teini toipuu nopeasti ja jaksaa jatkaa elämäänsä, riehumista, kapinointia sun muuta vastaavaa. Masennuksen iskiessä taas se lamauttaa, eristää ja tekee ihmisestä, jopa teinistä apaattisen. Yleensä sitä koetetaan piilottaa, koska ei haluta herättää huomiota ja huolta muissa. Koetaan myös häpeää omasta tilasta ja pelkoa muiden suhtautumisesta. Näin tapahtui myös mulle.
Salasin pahaa oloani varmaan puoli vuotta, ennen kuin uskaltauduin hakemaan apua. Pelkäsin ettei kukaan usko mua, koska perusluonteeni on aivan päinvastainen. Koin myös suurta häpeää, tunsin itseni vain säälittäväksi huomiohuoraksi, koska mullahan on/oli elämässä kaikki suurinpiirtein hyvin. Toiset kärsii sodista ja nälänhädästä. Ei mulla ole oikeutta tuntea näin.
Onneksi kuitenkin sain apua ennen kuin asiat olisivat pahentuneet. Aloitin terapian, vähän sen jälkeen kerroin vanhemmilleni, sain lääkityksen. Haluan uskoa, että vaikka olen edelleen masentunut ja olen joutunut kokemaan paljon (lääkkeiden vaihtelua, osastohoitoa) niin tämä kaikki silti auttaa. En ole parantunut, mutten ainakaan ole kuollut ja joskus näen jopa valoa elämässä. Jaksan vastustaa itsetuhoisuutta useimmiten ja välillä saan hetkiä nauttia elämästä ja tuntea itseni vapaaksi tästä paskasta.
Kun siis puhun sulle hymy huulillani ja pilkettä silmäkulmassa se ei tarkoita että olisin oikeasti onnellinen. Jos katsot mua tarkkaan saatat nähdä pieniä merkkejä todellisuudesta ja masennuksen runnomasta minästäni, mutta älä anna sen haitata sua. Se että olen siinä edessäsi, elossa ja puhumussa, kertoo taistelusta ja halusta elää. Etten ole tämän paskasairauden nujertama, vaikka sen orja vielä olenkin.
xoxo Homopingviini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän kädenjälkesi tähän~