Sen lisäksi, että mä olen omistanut yhden postauksen täysin mun rakkaalleni meidän 2-vuotispäivän kunniaksi en ole tainnut puhua meidän suhteesta kovinkaan paljoa ja nyt kun oon tullut miettineeksi asioita hyvinkin paljon niin ajattelin korjata tämän.
Kohta tulee 2 vuotta ja 6 kuukautta siitä, kun mä ja rakas lähdettiin astelemaan yhteistä tietä. Joidenkin mielestä meidän parisuhde on varmasti mennyt todella helposti, koska me ei ollut riidelty kertaakaan kunnolla (sellaista pientä napinaa ja kinaamista, joka menee ohi kahdessa minuutissa, kun en laske ollenkaan) ja ollaan aina oltu lähes samalla aaltopituudella kaikista asioista, kuitenkin suhteessa on niin paljon muutakin ja meidänkin tie yhdessä on ollut varsin kivikkoinen. Mä en voi tarpeeksi painottaa sitä miten paljon mä kyseistä ihmistä rakastan ja miten paljon mä siitä välitän tai miten onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi mä tunnen itseni, kun se on ollut mun tukena mun masennuksen ollessa vaikeimmillaan ja kun mä olen joutunut olemaan osastolla tai kun mä otin yliannostuksen. Moni ihminen olis varmasti jo lähtenyt, varsinkin kun ei omakaan elämä ole mitään ruusuilla tanssimista.
Mutta.. Tää nyt ei oo kuitenkaan se mistä mä halusin puhua tai en halua omistaa tätä postausta sille, että mä kehuisin mun rakkaani maasta taivaaseen.
Hirmumonet ihmiset tuntuu kärsivän jonkunlaisesta sitoutumiskammosta ja vaikka mä en haluaisi ajatella itseäni yhtenä heistä, niin kai se on pakko myöntää että ehkä asia kuitenkin jollain tasolla on niin. Jos ei muuten niin se näkyy siinä, että mä tasaisin väliajoin huomaan miettiväni, että pitäisikö tää suhde päättää, vaikka mitään ei ole sattunut ja me ollaan onnellisia yhdessä ja syy sille tuntuu usein olevan se että mä en halua olla kahlehdittuna yhteen ja ainoaan ihmiseen ja että toinen ihminen ei omista mua.
Mä tiedän kyllä varsin hyvin mistä nää kaikki ristiriitaiset tunteet pulppuaa; mun edellisestä suhteesta (yllätys yllätys). Vaikka mä rakastin siihen aikaan sitä ihmistä enemmän kuin mitään tai ketään, mä tein erään todella suuren virheen; laskin sen ihmisen oman itseni edelle ja se oli kirjaimellisesti centre of my universe ja loppujen lopuksi mä aloin tuntea itseni niin kahlituksi ja ahdistuneeksi etten kestänyt enää. Mä en halua historian toistavan itseään ja että jossain vaiheessa musta alkaisi tuntua siltä uudestaan, vaikka tilanne on nyt täysin erilainen.
Nää kaikki mietteet on tuoneet myös mut tarkastelemaan enemmän asiaa "pettäminen". Mä en enää osaa määritellä mikä on pettämistä, enkä mä enää oikein ymmärrä miksi siitä tehdään aina niin iso asia, jos esim. tv-sarjassa henkilö A on suhteessa henkilö B.n kanssa ja päätyy pussailemaan henkilön C kanssa ja sitten se johtaa siihen että henkilö A alkaa epäilemään rakastaako B enää sitä. Ei se niin mene. Kai se on vain koska se on ihmiskunnan normi, että sun ei kuulu suudella muita kuin sitä ihmistä jota rakastat tai jonka kanssa seurustelet tms, koska se on niin "intiimiä ja henkilökohtaista ja tärkeää" tai jotain sellaista, mutta mitä enemmän mä sitä mietin sitä enemmän se mua turhauttaa. Ei se mun mielestä tarkoita sitä, että jos mä vaikka pussailisin jonkun mun ystävän kanssa, että se jotenkin vähentäisi mun rakkautta Zetaa kohtaan millään tavalla.
Ja nyt ennen kuin kukaan ehtii alkaa syyttämään mua mistään, niin ei, mä en ole mennyt suutelemaan tai tekemään mitään mutakaan kenenkään mun ystävän kanssa. Piste.
Näiden ajatuksien myötä mä olen myös huomannut olevani vähemmän mustasukkainen ja mä alan kyseenalaistamaan sitä, että miksi mä edes ikinä olen mustasukkainen. Kaikki tuntuu jotenkin kamalan typerältä. Mä luotan siihen että Zeta rakastaa mua ja jos ei rakasta niin että se kertoo mulle.
Mitä siis on sitoutuminen toiseen ihmiseen? Onko se elinehto suhteelle, että sä et voi enää olla läheinen kenenkään muun kanssa, koska silloin sä olet automaattisesti pettäjä, etkä rakasta sun kumppania tarpeeksi?
xoxo Homopingviini
Moi! Pystyn samaistumaan sun tekstiin ehkä liiankin hyvin.. oon ihan kauheen sitoutumiskammoinen ja ahdistus tulee heti jos joku näyttää merkkejä kiinnostuksesta.. ne on vähän niinku pakko saada loppumaan. Nautin kyllä siitä tunteesta että tiedän että toinen välittää ja rakastaa mutta en kuitenkaan pysty käsittelemään asiaa oman menneisyyteni rinnalla, jonka käsittely on vielä liian kesken. Tuntuu etten osaa rakastaa toista niinku se haluis, en osaa sanoa kauniita asioita tai tajua pieniä vinkkejä tuoda esim pieniä yllätyksiä.
VastaaPoistaMusta tuntuu että oon vähän kylmä ihminen ja se on pelottavaa. Ehkä tämän takia oon ollut yli 2 vuotta sinkkuna, enkä myöskään ole oikeen käynyt treffeilläkään (ei kukaan oo pyytänyt). Ehkä korvaan mun sitoutumiskammoa erakoitumalla toisista ihmisistä.
Toivottavasti sun sitoutumiskammo tasaantuu ajan myötä ja alat uskaltaa luottaa siihen että joku oikeesti haluaa olla sun rinnalla kaikki ne päivät. :)
(Jos aloit miettimään olen 21-vuotias nainen)
- J