En mä ole koskaan uskonut Jumalaan, vaikka pienenä rukoilinkin iltaisin tai jos tuli vaikeaa. Enhän mä ymmärtänyt silloin uskonasioista tuon taivaallista. Rukoilu oli vain jotain minkä äiti oli opettanut ja siihen oli tottunut. Vanhetessa se vain aina vähän jäi ja kun ei ketään kiinnostanut rukoilinko mä vai en niin ei sen puuttuminen muakaan haitannut. Aloinkin joskus yläasteella vasta kunnolla miettiä itseäni ja uskontoa. Mitä uskonto mulle merkitsi ja olenko mä oikeasti se miksi mut on ristitty. Evankelis-luterilainen.
"Minä lapsi pienoinen,
aamuin illoin rukoilen,
pienet kädet yhteen liitän,
taivaan isää aina kiitän."
Mun perhe on perus tapauskovainen suomalainen perhe. Kaikki perheenjäsenet kuuluu kirkkoon (samoin myös iskän perheen osalta) ja joulukirkossa on tullut käytyä usemamman kerran. Usko ei kuitenkaan ole koskaan ollut missään kummoisessa asemassa meidän perheessä, oikeastaan joskus tuntuu ettei sillä ole minkäänlaista asemaa, eikä siitä juuri puhuta. Äidiltänikin kun kysyin uskooko hän Jumalaan hän vastasi; "Enpä oikeastaan." Kertoo varmasti meidän perheestä aika paljon.
Olen oikeastaan hyvin tyytyväinen että olen saanut peruskristillisen kasvatuksen, mutta joka on kuitenkin jäänyt kevyeksi. En ole näinollen täysin tietämätön uskonasioista ja rippikoulun käyneenä voin mennä naimisiin kirkossa tai olla kummi joskus (en oikein ymmärrä mikä niissä kirkkohäissä viehättää, mutta olisi ne aika kivat). Luultavasti ihmiset jotka eivät mua tunne luokittelevat mut samanlaiseksi perususkovaiseksi kuin suurin osa muista ihmisitä.
Mä olen ateisti ja onnellinen saadessani olla.
Kaiken mitä ylemmässä kuvassa on kirjoitettu allekirjoitan täysin. Siltikin mäkin rukoilen joskus, jos on paha hetki ja ei tunnu olevan muuta mahdollisuutta. Rukoilen, mutten Jumalaa, en Jeesusta, saati Buddhaa. Mä vain rukoilen. En tiedä ketä. En tiedä mitä. En koe sitä tarpeelliseksi tietää. Joskus jopa toivon ettei uskontoja olisi olemassa.
On liian vaikeaa yrittää lähteä kuvaamaan kaikkia niitä tunteita mitä uskonto mussa herättää. Ensimmäisenä mieleen tulvii vain surua, pettymystä ja raivoa, vaikka mun mielestä uskossa pitäisi olla kyse rakkaudesta. Kuitenkin se on aina ollut niin, että uskonnon varjolla ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja tekemään melkein mitä tahansa. Mä en ymmärrä sitä. Jos joku sanoo, että hänen uskonsa velvoittaa tappamaan uskon hänen olevan väärässä. En usko että mikään uskonto velvoittaa tappamaan tai satuttamaan yhtään ketään, koska kun tutkii uskontoja voi huomata rauhan olevan loppujen lopuksi kaiken keskipiste.
Rauha ja rakkaus.
xoxo Homopingviini
Tää oli tosi hyvä postaus, oon ite joskus kirjottanu tästä aiheesta mun vanhassa blogissa.
VastaaPoistaMun vanhemmat uskoo jumalaan ainakin tietääkseni muttei se näy mitenkään eikä uskonto silleen oo suuri osa meidän elämää että tapauskovainen perhe periaatteessa. Mä taas olen ateisti, veljeni myös, vaikka vielä itse kuulunki kirkkoon. Mä en tykkää käydä kirkossa, en rukoile siellä muiden mukana, enkä käyny ripariakaan. Mä en suostu uskomaan Jumalaan koska se on jotenkin niin järjetön ajatus että se olis muka luonu tän kaiken ja sitten vielä se, että kuinka paljon pahaa tässä maailmassa on. Jos Jumala kerta on olemassa ja haluaa hyvää kaikille plaaplaa mitä hyvää siitä tyypistä nyt ikinä sanotaankaan, niin miks maailma on niin kamala paikka elää.
Mua raivostuttaa se että uskonnon nimeen tehdään pahoja asioita, riistetään nyt vaikka ihmisoikeuksia tai tapetaan viattomia. Se on vaan jotenkin niin sairasta ja tekopyhää toimintaa.
joo ei tässä muuta, tää oli vähä huono kommentti mut teki vaa mieli sanoo jotai ku kuitenki omaa arvomaailmaa lähellä oleva aihe c:
Kiitos kommentista❤ Ei ollu ollenkaan huono~
VastaaPoistaOon aivan samaa mieltä sun kanssa! Jos Jumala ja Jeesus on itse täydellisyyksiä miksi tämä maailma on tällainen? Miksi se jumala olisi luonut näin pahoja ihmisiä (joku sadomasokisti sekin)?
hihi :3 vähä vaikuttaa siltä että olis O.o
Poista